Noniin. Viime postauksessa taisin hehkuttaa jo hieman paranevaa olotilaa ja kuinkas kävikään. Viikot ovat vierähdelleen eteenpäin ikäänkuin jossakin sumussa. Kurja olotila jatkaa vain olemassaoloaan ja myöskin perheen lapsoset ovat sairastaneet menneen viikon korkeakuumeista influenssaa. Se oliskin liian helppoa, jos asiat menisivät ilman ongelmia eteenpäin. Tämä talvi on ollut kyllä yksi vaikeimmista ja todella toivon, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Oma usko on ollut jo niin tuhannen ja sata kertaa koetuksella, mutta aina on löytynyt joku aito ihminen, joka luottaa ja tsemppaa mut ylös pohjalta. Kiitos heille, jotka välittävät aidosti. Sen tietää ja tuntee kuka on tosissaan, koska on olemassa myös heitä, jotka mukamas välittää, mutta eivät sitten kuitenkaan. Mutta ei siitä sen enempää, mulla on hyvä tukiverkko ympärilläni niistä aidoista ihmisistä ja se riittää.
Treenaaminen on ollut siis viikkotolkulla jo sellaista rääpimistä, ettei voi oikein edes treenaamisesta puhua. Jokusen kovemman treenin oon koittanut tehdä ja se on joka kerta kostautunut. Elimistö ei siis ole kunnossa vieläkään. Enemmänkin oon siis liikkunut pk-alueella oma päänuppini takia. Tätä tyhjyyden tunnetta on niin vaikea selittää sellaiselle, joka ei urheilusta mitään ymmärrä. Se on vähän niinkuin hiihtäminen ilman lunta tai uiminen ilman vettä. Helvetin vaikeaa siis ;) Onneksi mulla on noi lapset, jotka harrastaa ja hiihtää kilpaa. Ilman niiden touhuja olisin varmaan menettänyt jo järkeni moneen kertaan. Vapaa-aikaa ei siltikään siis isommin ole ollut, vaikka omat treenit on ollut minimaalisen pieniä. Ollaan käyty Nokialla telinevoimistelussa, hiihtokisoissa Satakunnan alueella ja sitten täällä kotipuolessa on omat treenit ja kisat. Ruuhkavuodet totean mä.
 |
| Pieniä iloja kun pääsee ulos lenkille =) |
 |
| Sara 8v kiertää Satakunnan JunnuCup kisoja |
 |
| Sofia 3,5 vee on innokas hiihtäjän alku =) |
Eilen oli merkittävä päivä, kun taas kerran raahauduin lääkäriin ja elättelin pientä toivoa ongelmien selviämisen suhteen. Pyysin, että saisin kunnon verikokeet ja poskionteloiden röntgenkuvat. Verikokeiden tuloksia odotellaan malttamattomana alkuviikkoon asti, mutta sen sijaan röntgenkuvat paljastivat karun totuuden. Oikean puolen poskiontelot olivat aivan täynnä jotakin epämääräistä nestettä (toisinsanoen räkää yms.), että se piti saada sieltä välittömästi pois. Ei muuta kuin tiskille kyselemään vapaata korvalääkäriä, joka voisi mua auttaa. Tunnin odottelun jälkeen tuli mun vuoro ja pelon sekaisin tuntein astuin tohtorin huoneeseen. Ensin nenäonteloa puudutettiin jollakin ihme aineella eli istuin tikku nenässä jonkun aikaa ja sitten alkoi toimenpide. "Pistokohta sijaitsee nenässä alakuorikon alla, noin 1 - 2 cm syvällä.
Itse punktiossa lääkäri asettaa neulan kärjen oikeaan kohtaan ja työntää
kärjen kivuttomasti poskionteloon ohuen luisen seinämän läpi. Kun
neulan kärki on poskiontelossa, voidaan aloittaa huuhtelu."
Jep, noin se suunnilleen meni. Mun "ohut luinen seinämä" ei loppupeleissä ollutkaan ihan niin ohut, vaan voimaa jouduttiin käyttämään jonkun verran. Vesi valui silmistä, mutta onneksi mulla on mielestäni korkea kipukynnys ja selvisin tilanteesta melko hyvin. Ei se mitään kivaa ollut. Omituista rutinaa kuului kun neulalla koitettiin saada reikä siihen luiseen seinämään. Pääasia kuitenkin, että poskiontelosta saatiin ylimääräiset eritteet pihalle. Kotiin ajelin verituppo nenässä ja oli siinä lapsilla ihmettelemistä hetkeksi. Illalla tunsin jonkin verran särkyä, mutta tänään on jo ollut parempi fiilis. Nyt syön vielä 10pv antibiottikuurin ja toivon, että saisin heittää hyvästit tälle vaivalle ja muutamien viikkojen kuluttua vaan naureskella koko tapahtumaketjulle.
 |
| Kunpa ei tarvis kovin usein näihin tuotteisiin enää törmätä =/ |
Never give up! Näillä siis mennään nyt eteenpäin. Kovasti haaveilen lämpimistä kesäpäivistä, kun saa lähtee fillaroimaan Aliaksella ja runttaamaan tempoajoihin niin että oksettaa. Vetää vetoja niin, että jalat menee alta ja uida avovedessä niin kauan kuin sielu sietää. Kisata niin, että maalissa tunne on se, että oot antanut kaikkesi ja voit olla tyytyväinen itseesi. En siis todellakaan ole luovuttanut, vaikka mielessä se on jokusen kerran pikaisesti käynytkin.
Se mikä ei tapa, niin vahvistaa. Osaan arvostaa tiettyjä juttuja tän sairastelun myötä nyt paremmin kuin ennen. Elastista lainatakseni "Katse eteen ja suupielet ylöspäin". Ei ole muuta vaihtoehtoa.
