Totta se on! Jälleen oli aika käydä leikkurin pöydällä, johan edellisestä vierailusta oli 7kk aikaa. Mitä sitten oikein tapahtui? Noh, huhtikuussa kirjoittelin poskiontelon pallolaajennuksen yhteydessä tehdystä löydöksestä. Tayssin patologit tutkivat koepalaa tuolloin huhti-toukokuun vaihteessa kaksi viikkoa ja kunnollista selvyyttä asiaan ei tullut. Kesällä lukuisten lääkärireissujen yhteydessä päätettiin, että jossain vaiheessa tulee kutsu ja otetaan uudet koepalat. Kutsukirje kolahti syksyllä postilaatikkoon ja marraskuussa matka kulki kohti Valkeakosken sairaala. Pääsin sairaalaan ja odotin muiden leikkaukseen menijöiden joukossa rennoin mielin. Kyse oli kuitenkin paikallispuudutuksessa tehtävästä operaatiosta. Porukkaa häipyi leikkaussaleihin sopivaan tahtiin. Mun leikkaava lääkäri tuli ja kutsui mut sivuhuoneeseen. Hän oli katsonut kesällä otetut kuvat uudelleen ja oli sitä mieltä, että toimenpide tulisi tehdä nukutuksessa. Koepalat jouduttaisiin ottamaan poskiontelon takaseinämästä ja pelko oli, ettei tuo alue puutuisi kunnolla. Samalla olisi myös tarkoitus laajentaa keskikäytäväantrostoomaa taakse ja alaspäin. Olin heti sinut nukutuksen kanssa. Mieluummin vintti pimeänä kuin kärvistellä tajuissaan ja yrittää pysyä liikkumatta.
Saman tein mut kutsuttiin leikkaussaliin ja ainoa pelko oli, etten saisi samanlaista tärinäkohtausta kuin keväällä. Silloin mulle jouduttiin antamaan rauhoittavaa suoraan suoneen, kun tärräsin leikkauspöydällä kuin viimeistä päivää. Yritin pitää mieleni tyynenä ja rentona, olinhan hyvissä käsissä. Salissa mua odotti joukko ihania ja ystävällisiä hoitajia. Kaikki sujui nopeasti. Jalat meinasi alkaa tärräämään, mutta anestesialääkäri hoiti hommansa niin nopeasti, että hän ehti sanoa ainoastaan nukutuslääkkeen hieman nipistelevän. Samantein alkoi silmät pyöriä päässä ja vaikka yritin hieman taistella vastaan, vintti pimeni hyvin vikkelään.
Seuraava muistikuva onkin heräämöstä ja päällimmäinen tunne jäätävä olo. Olin niin horkassa kuin ihminen voi olla. Nuorehko mieshoitaja kävi kysymässä vointia ja sen verran sain sanottua, että mulla on kylmä. Lämpöpeitto tuli nopeasti päälle ja musta pidettiin äärettömän hyvää huolta.
Siinä sitä taas pötkötettiin samassa tilanteessa kuin huhtikuussa. Lääkäri kävi mun luona, kun olin tarpeeksi tolpillani. Leikkaus oli sujunut hyvin ja koepalat oli saatu otettua. Se, mikä ei tuntunut silloin kovin hyvältä eikä tunnu vieläkään on diagnoosi; välikorvan, nenäontelon tai nenän sivuontelon hyvänlaatuinen kasvain. Kasvain sanana ei tunnu hyvältä. Koepalatuloksia kuitenkin odotellaan kuumeisesti kolahtavan postilaatikkoon joka päivä. Toivotaan siis parasta ja pelätään pahinta. Samana päivänä pääsin kotiin toipumaan.
Rukan maailmancup reissuun ei voinut vaikuttaa, vaan se ajoittui melkein heti leikkauksen jälkeen. Olo ei ollut hääppöinen. Päätä särki ja Burana600 ja Panacod tuli tutuiksi. Kisoissa oli kuitenkin kiva päästä seuraamaan maailman huippujen menoa lähestulkoon kosketusetäisyydeltä. On se kovaa touhua huipulla. Vanhempi tyttöni oli päättänyt, että tiettyjen hiihtäjien kanssa on päästävä kuviin ja pakkohan se oli yrittää tsempata ja avata suunsa kun hiihtäjät palasivat huoltoautoille kisapaikalta =) Kuvat kertokoon puolestaan miten hyvin onnistuttiin =)
Kisareissu oli muuten siis varsin onnistunut, mutta olotila oli sen mukainen mitä kuvitella saattaa. Kiitos Ruka jälleen kerran <3
Ruokatorven 24h Ph-mittaus
Mitäpä tapahtui ruokatorven 24h Ph-seurannassa? Piuhat saatiin paikoilleen Koskiklinikalla ilman sen kummempaa ongelmaa. Tuon vuorokauden aikana yritin selviytyä piuhojen kanssa treenaamisesta ja syömisestä. Treenatessa ne ei juurikaan haitannut, kun laitteen saattoi pitää pyöräillessä lepuuttajien päällä ja juoksumatollakin löytyi sopiva teline. Syöminen aiheutti hieman ongelmia, kun esimerkiksi leipää niellessä piuhat pyrkivät ruuan mukana alaspäin ja se ei tuntunut järin mukavalta. Nukkuminen sujui yllättävän hyvin. Aamulla sain ottaa piuhat itse varovasti pois. Tästäkin selvisin mielestäni kohtuullisen hyvin. Laitteen palautin Koskiklinikalle ja lausuntokin kopsahti jo postilaatikkoon. Mitään merkittävää refluksia ei mun kohdalla ole. Lääkäriin olen menossa ensi viikolla, jossa tehdään jatkosuunnitelmat. Happonousuja oli kuitenkin vähän, mutta mikä on refluksin raja, sitä en osaa sanoa kun en ole lääkäri. Asia siis ei selvinnyt vieläkään, vaan mysteeri jatkaa kulkuaan.
Näillä siis mennään. Huonomminkin voisi olla, mutta täytyy kyllä sanoa, että takana alkaa olla raskain vuosi mitä on ikinä on ollut. Toivo on ollut hukassa monia kertoja, mutta sisällä on vielä palava halu palata kilpaurheilun pariin. Onko se mahdollista, sitä en osaa sanoa. Terveys on saatava kuntoon ja jos palaset alkavat loksahdella jossain kohdin paikoilleen, kuten toivon, niin eiköhän kaikki ole mahdollista jos siihen tosissaan uskoo. Täysin nollista joudun aloittamaan. Kunto on kateissa, paino on kilpaurheilua silmällä pitäen kivunnut liian korkealle ja oksettaa olla tässä kunnossa. Tiedän, että edellä mainitut asiat ei kuulosta joidenkin korviin kivalta, mutta itse koen noin.
Pienin askelin astellaan eteenpäin toivoen parempaa oloa. Ihanat ystävät ympärillä tsemppaa päivästä toiseen, kiitti että ootte olemassa. Kun nyt en juurikaan pysty tai jaksa liikkua, on hyvä mieli yritettävä kaivaa jostain muualta. Lapset on mun pelastus, aito ilo tarttuu ja heidän kanssa on kiva olla ja touhuta. Rakastan kuskata heitä harrastuksiin ja nähdä muita ihmisiä. Toimin apuohjaajana täällä Vammalassa lasten yleisurheilutreeneissä ja niistä treeneistä on tullut niin mun lempparijuttu. Lapset tykkää treenaamisesta ja itelläkin on siinä sivussa kiva olla. Huipputiimi, josta kuullaan varmasti vielä! Eilen saimme kunniavieraan treeneihin, kun Suomen yleisurheilu maajoukkueen kapteeni Sanna Kämäräinen kävi vetämässä hieman erilaiset treenit lapsosille.
Jokaiselle lukijalle mukavaa joulun odotusta. Palaan asiaan jos ja toivottavasti KUN jotain selviää.
Uskokaa unelmiinne, joskus tie voi olla pitkä ja kivinen, mutta lopulta sitkeys varmasti palkitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti