Tämä vuosi joitain suosi enemmän...

Vuosi alkaa lähenemään loppuaan ja on pienen kertauksen paikka. Vuosi sitten en todellakaan osannut ajatella, mitä tuleva vuosi todellisuudessa toisi tullessaan. Tähän päivään on kuitenkin selvitty, vaikkakin kovia ponnisteluja siihen on aika ajoin tarvittu. Oon miettinyt ja ääneenkin sen sanonut, että seuraava vuosi ei voi olla huonompi. Näin toivon.

En ala sen tarkemmin kirjoittelemaan menneestä, sillä jokainen joka ei vielä tiedä, voi lukea sairasteluni vaiheista aiemmista blogiteksteistäni. Lyhykäisyydessään asian voisi tiivistää niin, että kammottavaa olotilaa on tutkittu, tutkittu ja tutkittu. Välillä on menty yksi steppi eteenpäin ja seuraavasssa tultu vähintään kaksi taaksepäin.  Leikkauspöydällä olen ollut kahteen otteeseen poskionteloiden ja hyvänlaatuisten kasvainten suhteen. Viimeisimpänä toimenpiteenä mulle tehtiin gastroskopia, joka ratkaisi lopulliset arvoitukset. Toimenpide ei ollut kovin häävi, mutta sopivissa diabam pöllyissä selvisin siitäkin mielestäni kunnialla ja asiat alkoivat vihdoinkin selviämään. 

Kuvissa näkyi muutokset, jotka sopivat refluksitautiin kuin nenä päähän. Lisäksi mulla todettiin alkava palleatyrä, joka ei tässä vaiheessa aiheuta toimenpiteitä. Kurja vaiva, jonka kanssa on opittava elämään, mutta silti olen huojentunut siitä, että syy löytyi. Enää ei kenenkään tarvitse sanoa mulle, että oliskos sulla päässä vikaa... kokoajan oon ite tiennyt, että jotain on pielessä, urheilija tuntee kroppansa kohtuu hyvin ja jos kaikki ei ole kunnossa, sen huomaa välittömästi. 

Tällä hetkellä mulla on käytössä haponestolääkitys ja ruokavalioremontti. Tulokset alkavat näkyä hitaasti, mutta uskon muutaman kuukauden päästä olotilan olevan jo paljon parempi!

Olen jutellut muutaman refluksista kärsivän ihmisen kanssa ja on ihana huomata, miten helppoa on samaistua siihen kammottavaan olotilaan, kun se toinenkin tietää mistä on kyse. 

Josko tuossa sairastelussa on ollut omat raskaat vaiheet, niin raskain on kuitenkin ollut äidin pois nukkuminen. Äiti oli mulle äärettömän rakas, muttei jaksanut taistella kammottavaa tautia vastaan enempää. Hän taisteli kuitenkin viisi pitkää vuotta, ja tuona aikana auttoi muita sen minkä jaksoi. Respect! Toukokuussa oli kuitenkin aika siirtyä taivaan kotiin. Raskasta. Ihan hemmetin raskasta etenkin näin joulun alla. Äiti oli jouluihminen ja nyt niin suuri osa joulusta on poissa. Lasten avulla yritän nauttia joulusta edes hieman, vaikkakin tiedän sen olevan vaikeaa. Tutut jouluperinteet ovat nyt poissa, ikuisesti.  Tuosta on nyt kulunut reilu puoli vuotta, mutta suru ja ikävä on edelleen lähes päivittäin läsnä. Haloo Helsingin laulu sopii tähän vuoteen äärettömän hyvin ja nostattaa kyyneleet silmiin joka kerta kun sen kuulen. 

"Valkoinen maa, lunta sataa Tässä mä seison takki auki taas Tämä vuosi joitain suosi enemmän
Valkoinen maa, antaa sataa Tahtoisin päästä sua halaamaan Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan
Joka päivä yritän sen ymmärtää Kuinka tää kaikki joskus häviää Ja se rikkaus joka kuuluu elämään
Sitä silmillä pysty mä en näkemään Särkyköön suruni hetkeksi pois Eikä viha mun sisällä vaikeroi
Tahdon vain hetkisen hengähtää Aion sulle kynttilän nyt sytyttää."

Mitäpä kuuluu urheilurintamalle? Noh, tekeminen on viimeisen vuoden ollut sellaista rääpimistä, että eipä sitä juuri urheiluksi tohdi kutsua. Peruskuntoa oon tehnyt sen verran, mikä hyvältä tuntuu ja välillä muutama kovempi kiskaisu jos on jaksanut. Toiveet ensi kaudesta elää jossakin, mutta en uskalla vielä päästää niitä valloilleen. Olotilan on ensin palauduttava lähestulkoon normaaliksi. 

Joulupäivänä tämä perhe starttaa kohti Rukan valkoisia hankia. Sitä odotan enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä. Rauhoittumista, hiihtämistä ja mukavia puuhasteluja tiedossa. Paljon on hyviäkin asioita tapahtunut tänä vuonna, vaikka sitä huonoakin on liiaksi ollut. Lapset ja perhe ylipäätään on mun voimavara ja muut läheiset ihmiset ja ystävät. Ilman heitä en olisi selvinnyt tähän päivään asti.

Viimeinen vuosi on opettanut todella paljon. Olen oppinut itsestäni niin paljon uusia asioita, että ilman kaikkia vastoinkäymisiä niin ei olisi varmastikaan käynyt. Olen oppinut paljon myös muista ihmisistä, sekä hyvää että huonoa. Ehkäpä ensimmäisiä kertoja elämäni aikana olen pystynyt pitämään oman pääni joissakin asioissa ja tuleva vuosi tuo toivottavasti tullessaan upeita juttuja. Olen huomannut, että tärkeintä on uskoa itseensä ja unelmiinsa. Se, mitä muut ajattelevat, on toisarvoista. Näin ajattelen. Se, joka vaikeimpinakin hetkinä uskoo omiin unelmiinsa, eikä milloinkaan luovuta, on lopulta voittaja. Siinä tavoitetta meille jokaiselle.

Nyt on aika hiljentyä joulun viettoon. Aamulla treeni matolla ja sen jälkeen hieman parempaa seppälää ylle. Jokaiselle lukijalle Rauhallista Joulua ja parempaa vuotta 2018. Ollaanpa kuulolla!