Lupailin Vierumäen kisan jälkeen jonkinlaista koostetta menneestä kesästä ja nyt on sen aika kun saan jotain kirjoitettua.
Miten menneen kesän tuloksiin päädyttiin, kerronpa hieman siitä.
Syksyllä 2018 oli aika ottaa härkää sarvista ja päätin ottaa Osmon Miikkaan yhteyttä. Äidin kuolemasta oli jo sen verran aikaa, että uskoin kykeneväni ohjelmoituun harjoitteluun ja totta puhuakseni kaipasin elämääni jotain tavoitteellista tekemistä.
Silloin ei vielä uskallettu kisoista puhua, vaan alettiin luomaan pohjaa, jotta kroppa kestäisi kovempaakin rääkkiä. Syksy ja talvi sujui hyvin, en juurikaan sairastellut, ellei nyt muutamaa pikku flunssaa lasketa. Määrää tehtiin juuri sopivasti, välillä ehkä vähän väsytti ja kiukuttikin, mutta ei kuitenkaan liikaa.
Talvi vaihtui kevääksi ja sama tahti jatkui, treeniä ja lepoa sopivassa suhteessa. Jossain kohdin lyötiin Miikan kanssa jotain kisoja lukkoon ja Vantaa Triathlon valikoitui ekaksi kisaksi, mistä olisi sopiva aloittaa parin vuoden kilpailutauon jälkeen. Kuinka ollakkaan, kuin nakutettu pari viikkoa ennen kisakauden alkua muhun iski megaluokan flunssa ja näin ollen kaavailtu kisakauden avaus jäi väliin. Harmitus oli käsinkosketeltava, mutta kisan skippaaminen oli kesän kannalta ainoa järkevä vaihtoehto. Alkoi siis näyttää siltä, että Lahden Ironman tulisi olemaan mun avauskisa kahden vuoden kilpailemattomuuden ja ongelmien jälkeen.
Paineet alkoivat hieman pakkaantua ja ilmassa alkoi olla havaittavissa paniikin omaista oleilua. Lahden kisaviikonloppu alkoi lähestyä ja perjantaina 28.6. köröttelimme koko perheen voimin Lahteen. Illalla käytiin kisapaikalla ihmettelemässä kansainvälisen kilpailun tunnelmaa ja jännitys tuntui kirjaimellisesti koko kehossa. Pulahdimme illalla tutustumassa seuraavan päivän uintireittiin ja paniikki ja epätoivo kasvoi entisestään.
Järvessä kävi senpäiväinen läikkä, että luotto omaan uintiin hävisi käytännössä kokonaan. Ilta menikin seuraavaa päivää märehtien, kaikki tuntui mukamas uudelta, kun edellisestä otatuksesta oli tovi aikaa.
Aamu valkeni Lahdessa ja aamupala tökkäs kurkkuun. Koitin väkisin kiskoa jotain hotellin aamupala pöydästä kitusiini, olihan edessä debyytti puolimatkan kisa ja energiaa tarvittaisiin. Kevyt aloitus kilpailemiselle, ehdin miettiä kerran jos toisenkin, että selviänkö.
Lähdettiin hyvissä ajoin kisapaikalle, pyörän tsekkaus ja vaihtoalueelle telineeseen roikkumaan ja odottamaan tositoimia. Vaihtopussukat toiseen paikkaan ja odottamaan starttia. Kello mateli ja syke nousi nousemistaan. Oli siinä coutsilla ja mun miehellä Samilla tyynnyttelemistä. Lapset kyseli yhtä ja toista, melkoista sekamelskaa ajoittain.
Miten menneen kesän tuloksiin päädyttiin, kerronpa hieman siitä.
Syksyllä 2018 oli aika ottaa härkää sarvista ja päätin ottaa Osmon Miikkaan yhteyttä. Äidin kuolemasta oli jo sen verran aikaa, että uskoin kykeneväni ohjelmoituun harjoitteluun ja totta puhuakseni kaipasin elämääni jotain tavoitteellista tekemistä.
Silloin ei vielä uskallettu kisoista puhua, vaan alettiin luomaan pohjaa, jotta kroppa kestäisi kovempaakin rääkkiä. Syksy ja talvi sujui hyvin, en juurikaan sairastellut, ellei nyt muutamaa pikku flunssaa lasketa. Määrää tehtiin juuri sopivasti, välillä ehkä vähän väsytti ja kiukuttikin, mutta ei kuitenkaan liikaa.
Talvi vaihtui kevääksi ja sama tahti jatkui, treeniä ja lepoa sopivassa suhteessa. Jossain kohdin lyötiin Miikan kanssa jotain kisoja lukkoon ja Vantaa Triathlon valikoitui ekaksi kisaksi, mistä olisi sopiva aloittaa parin vuoden kilpailutauon jälkeen. Kuinka ollakkaan, kuin nakutettu pari viikkoa ennen kisakauden alkua muhun iski megaluokan flunssa ja näin ollen kaavailtu kisakauden avaus jäi väliin. Harmitus oli käsinkosketeltava, mutta kisan skippaaminen oli kesän kannalta ainoa järkevä vaihtoehto. Alkoi siis näyttää siltä, että Lahden Ironman tulisi olemaan mun avauskisa kahden vuoden kilpailemattomuuden ja ongelmien jälkeen.
Paineet alkoivat hieman pakkaantua ja ilmassa alkoi olla havaittavissa paniikin omaista oleilua. Lahden kisaviikonloppu alkoi lähestyä ja perjantaina 28.6. köröttelimme koko perheen voimin Lahteen. Illalla käytiin kisapaikalla ihmettelemässä kansainvälisen kilpailun tunnelmaa ja jännitys tuntui kirjaimellisesti koko kehossa. Pulahdimme illalla tutustumassa seuraavan päivän uintireittiin ja paniikki ja epätoivo kasvoi entisestään.
Järvessä kävi senpäiväinen läikkä, että luotto omaan uintiin hävisi käytännössä kokonaan. Ilta menikin seuraavaa päivää märehtien, kaikki tuntui mukamas uudelta, kun edellisestä otatuksesta oli tovi aikaa.
Aamu valkeni Lahdessa ja aamupala tökkäs kurkkuun. Koitin väkisin kiskoa jotain hotellin aamupala pöydästä kitusiini, olihan edessä debyytti puolimatkan kisa ja energiaa tarvittaisiin. Kevyt aloitus kilpailemiselle, ehdin miettiä kerran jos toisenkin, että selviänkö.
Lähdettiin hyvissä ajoin kisapaikalle, pyörän tsekkaus ja vaihtoalueelle telineeseen roikkumaan ja odottamaan tositoimia. Vaihtopussukat toiseen paikkaan ja odottamaan starttia. Kello mateli ja syke nousi nousemistaan. Oli siinä coutsilla ja mun miehellä Samilla tyynnyttelemistä. Lapset kyseli yhtä ja toista, melkoista sekamelskaa ajoittain.
Vihdoin tuli aika alkaa kiskoa märkkäriä ylle ja karsinaan odottamaan omaa lähtöä 1800 muun triathleetin kanssa. Viimeiset tsempit läheisiltä ja pienin askelin kohti rantaviivaa. Syke oli paikalla seistenkin 125, joten ihan rentona en pystynyt kisaan lähtemään. Aika koitti ja rennoin askelin kohti vellovaa Lahden matkustajasataman rantaa. Ensimmäisen 50m aikana tiesin, että uinti tulee olemaan yhtä helvettiä. Olin jo valmis nostamaan käteni pystyyn sen merkiksi, että noukkikaa mut pois täältä.
Sisulla vaan eteenpäin ja aika nopeasti huomasin, etten suinkaan ollut ainoa joka joutui välillä rintauintiakin uimaan. 1900m uintia alkoi kuin alkoikin kääntyä loppusuoralle ja siinä kohtaa kun rantauduin olin äärettömän onnellinen, etten keskeyttänyt vaan taistelin ja pääsin tallustamaan kohti T1 vaihtoa. Uinnin jälkeen olin 17. omassa ikäluokassani. Matkaan meitä taisi lähteä vähän vajaa 60 naista.
Kamat vaihtoon ja pyöräkin löytyi hyvin nopeasti. Pyöräreitti oli osittain tuttu, koska oltiin siihen käyty kesällä tutustumassa treeniporukan kanssa.
Pyöräilyssä tuli heti selväksi, että uinnissa hörppimäni vesi hölskyy ilkeästi vatsassa ja jossain kohdassa juuri ottamani geeli tuli järviveden sävyttämänä hissillä ylös. Se siitä energiasta. 70km kohdalla alkoi aivan jäätävä vatsakramppi, enkä pystynyt ajamaan aero asennosta ollenkaan. Taas koeteltiin suomalaista sisua ja sain kuin sainkin pungerrettua viimeiset 20km kipujen kanssa. Vaihtopaikalle tullessa Sami huusi, että vahva pyörä ja kivuista huolimatta olin nostanut osakkeitani. Ajoin pyöräosuuden oman ikäluokkani 2.nopeinta vauhtia. Jes!
Juoksuosuuden alussa vatsa velloi edelleen, mutta eteenpäin oli mentävä ja jokusen kilometrin jälkeen matka alkoi taittua paremmin. Matkalla oli ihan hirveästi tuttuja kannustamassa ja coutsikin ehti oman kisansa lomassa kannustaa! Tiesin, ettei kärki ole kaukana ja jotain väliaikatietoja Samikin koitti huudella. Lahden juoksureitti oli aivan huikea, musiikki pauhasi ja yleisö mylvi. Todellinen kansainvälisen kisan tunnelma. Kylmät väreet menee vieläkin pitkin selkäpiitä. Oman tunteikkuuden juoksuosuudelle toi se, että mun perhe ja etenkin lapset kannustivat jokaisella kierroksella moneen kertaan.
Viimeiset kilometrit alkoivat kääntyä eteen ja tiesin että nyt on vaan jaksettava. Maalisuora punaisella Ironman matolla päällystettynä kääntyi eteen, oma perhe ja muutama tärkeä ystävä kannustivat. Aivan huikeaa, kaikki kipu ja tuska unohtui kun sai lasketella maaliin. Hetken keräilin itseäni ja perhekin ehti maaliin. Halaukset ja tieto Samilta, että mä olin kolmas! Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut? Ei hemmetti, en uskonut todeksi ollenkaan. Selitin vaan, että joku tulee rolling startin takia vielä ohi, eipä tullut ei. Kello pysähtyi Lahden jo hivenen pimenevässä illassa aikaan 5.03,56.
Sisulla vaan eteenpäin ja aika nopeasti huomasin, etten suinkaan ollut ainoa joka joutui välillä rintauintiakin uimaan. 1900m uintia alkoi kuin alkoikin kääntyä loppusuoralle ja siinä kohtaa kun rantauduin olin äärettömän onnellinen, etten keskeyttänyt vaan taistelin ja pääsin tallustamaan kohti T1 vaihtoa. Uinnin jälkeen olin 17. omassa ikäluokassani. Matkaan meitä taisi lähteä vähän vajaa 60 naista.
Kamat vaihtoon ja pyöräkin löytyi hyvin nopeasti. Pyöräreitti oli osittain tuttu, koska oltiin siihen käyty kesällä tutustumassa treeniporukan kanssa.
Pyöräilyssä tuli heti selväksi, että uinnissa hörppimäni vesi hölskyy ilkeästi vatsassa ja jossain kohdassa juuri ottamani geeli tuli järviveden sävyttämänä hissillä ylös. Se siitä energiasta. 70km kohdalla alkoi aivan jäätävä vatsakramppi, enkä pystynyt ajamaan aero asennosta ollenkaan. Taas koeteltiin suomalaista sisua ja sain kuin sainkin pungerrettua viimeiset 20km kipujen kanssa. Vaihtopaikalle tullessa Sami huusi, että vahva pyörä ja kivuista huolimatta olin nostanut osakkeitani. Ajoin pyöräosuuden oman ikäluokkani 2.nopeinta vauhtia. Jes!
Juoksuosuuden alussa vatsa velloi edelleen, mutta eteenpäin oli mentävä ja jokusen kilometrin jälkeen matka alkoi taittua paremmin. Matkalla oli ihan hirveästi tuttuja kannustamassa ja coutsikin ehti oman kisansa lomassa kannustaa! Tiesin, ettei kärki ole kaukana ja jotain väliaikatietoja Samikin koitti huudella. Lahden juoksureitti oli aivan huikea, musiikki pauhasi ja yleisö mylvi. Todellinen kansainvälisen kisan tunnelma. Kylmät väreet menee vieläkin pitkin selkäpiitä. Oman tunteikkuuden juoksuosuudelle toi se, että mun perhe ja etenkin lapset kannustivat jokaisella kierroksella moneen kertaan.
Viimeiset kilometrit alkoivat kääntyä eteen ja tiesin että nyt on vaan jaksettava. Maalisuora punaisella Ironman matolla päällystettynä kääntyi eteen, oma perhe ja muutama tärkeä ystävä kannustivat. Aivan huikeaa, kaikki kipu ja tuska unohtui kun sai lasketella maaliin. Hetken keräilin itseäni ja perhekin ehti maaliin. Halaukset ja tieto Samilta, että mä olin kolmas! Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut? Ei hemmetti, en uskonut todeksi ollenkaan. Selitin vaan, että joku tulee rolling startin takia vielä ohi, eipä tullut ei. Kello pysähtyi Lahden jo hivenen pimenevässä illassa aikaan 5.03,56.
Kun päästiin kisahulinasta autolle ja sain puhelimeni käteen, en voinut uskoa sitä viestien määrää. Niin moni oli seurannut ja jännittänyt kisaa. Soitto omalle isälle, joka on ollut läsnä arjessa äidin kuoleman jälkeen todella paljon. Sain kerrottua miten kisa meni ja puhelimen toisessa päässä oli syvä hiljaisuus. Iskä joutui hetken keräilemään itseään, kun liikuttui onnesta. Aika upeeta, sanat ei riitä kertomaan.
Kello oli ties mitä ja palkintojenjako oli seuraavana päivänä. Mietittiin hetken hotellia, mutta koti-ihmisenä halusin omaan sänkyyn nukkumaan. Kotona oltiin ehkä kahden-kolmen välissä yöllä ja aamulla startattiin seiskan maissa Samin kanssa kohti Lahtea. Mun iskä saapui meille ja tytöt saivat jäädä kotiin nukkumaan.
Palkintojenjako oli niin tunteikas. Roskia meni silmään tuon tuosta ja tuntui edelleen käsittämättömältä, että olin tuossa tilaisuudessa. Mulle avautui tilaisuus lunastaa MM-kisalippu Nizzaan, mutta päätin jättää sen väliin. Koen, että uusia mahdollisuuksia avautuu vielä eteen ja jos ei avaudu, niin ehkäpä tällä oli joku tarkoitus. Käytiin vielä Samin kanssa kävelemässä mun kisajumeja pois edellisen päivän kisareitillä ja pääsin vielä fiilistelemään mennyttä. Lahti jätti sydämeen pysyvän jäljen ja aion vielä palata =) Lahden kisan jälkeen päällimmäinen tunne oli se, että oli aika siistiä olla back in business =)
Kisan jälkeen oli melkoinen adrenaliini kehossa pari päivää, sitten se iski. Kuolemanväsymys. Muistan kun makasin kotona pehmeällä karvamatolla ja lapsetkin kyseli onko sulla äiti kaikki ok? Olihan mulla, olin vaan ihan hemmetin väsynyt. Arki on kuitenkin se, joka rullaa kaikesta huolimatta.
Ruoki lapset, pese pyykit, viikkaa pyykit, kuskaa hoitoon, harrastuksiin. Imuroi, pyyhi pölyt, pese lattiat. Lohduta, pidä sylissä, lue satua ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Äitiys, se on sitä ja samassa koitat olla vielä menestyvä urheilija. Soppaan lisätään vielä mies, joka tekee töitä lähes 24/7, niin paletti on aika värikäs. Tällä paletilla on menty kuitenkin jo useampi vuosi ja reenaankin oon ehtinyt ihan kohtuudella. Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka joskus tuntuukin että kai sitä helpommallakin voisi päästä. Mutta, jos se olis helppoa, kaikki tekisi niin. "Triathletes aren´t born, they are made."
Väsymyksestä ja kisajumeista selvittiin ja tuli hetki, kun Joroisten legendaariseen kisaan oli n. viikko aikaa. Viimeisillä minuuteilla päätös lähteä kokeilemaan SM-kisaan ja ilmo sisään muutamaa minuuttia ennen ilmoittautumisen sulkeutumista. Joroisten kisaan ei siis sen kummemmin panostettu.
Lähdettiin koko perheen voimin jälleen matkaan ja oman lisämausteen soppaan toi meijän kääpiöpinseri Peppi, joka pääsi myös matkaan mukaan. Oli siinä tohinaa kerrakseen, kun illalla hotellihuoneeseen ahtauduttiin ja äiteellä kisajännitys taas tapissa ja hermo ihan pikkusen piukalla.
Kaikki sujui kuitenkin oikein mallikkaasti ja yö laskeutui Varkaudessa päällemme.
Aamupalalla se tökkäs taas, ruoka meinaan. Katteltiin, kun Tuiskun Antti pisteli puuroa viereisessä pöydässä hyvillä mielin. Onneksi sain kuitenkin jotain kitusista alas ja päätin, että tänään en stressaa lainkaan. Olihan tää jo tuttua touhua, kun elämäni toinen puolikkaan kisa oli edessä.
Kisapaikalla pystyi aistimaan sen paljon puhutun Joroisten hengen. Suomen Hawaiji oli tavoittanut mutkin elämäni ensimmäistä kertaa. Joroisilla olikin omat juttunsa, kun T1 ja T2 oli ihan erillään toisistaan. Paikalla oli onneksi paljon tuttuja tri kamuja, joten neuvoja tuli ja paljon.
Valvatuksen rannassa rauhoitin mieleni ja keskitin ajatukseni siihen, mitä oli kisan jälkeen edessä. Syy miksi meillä oli koirakin mukana, oli se että lähdimme kisan jälkeen mökillemme Rukalle. Puhdas luonto, jylhät maisemat ja se rauha, niitä mietin Valvatuksen rannassa.
Uinti starttasi ja heti ekoista käsivedoista alkaen tiesin, että tästä tulee hyvä. Rantauduin ja kurkkasin kelloa, jes! Sami oli tyttöjen kanssa vaihtopaikan läheisyydessä ja kuulin vaan huudon "tosi hyvä uinti". No sitä se kyllä oli Lahden räpellyksen jälkeen. Sen vaan tietää kun se lähtee kulkemaan.
Vaihdossa koppuloin vähän turhan kauan ja annoin siimaa kilpasiskoille. Pyörän selkään hyvävoimaisena ja pieni pelko Lahdessa yllättäneestä vatsakrampista. Olin tehnyt selvät suunnitelmat energioiden ottamisen suhteen ja päätin pysyä siinä. Lahdessa tuokin meni hieman säätämiseksi ja kisa tuli rämmittyä aika vähillä energioilla. Pyörä kulki hemmetin hyvin ja ongelmia ei oikeastaan ollut.
Kello oli ties mitä ja palkintojenjako oli seuraavana päivänä. Mietittiin hetken hotellia, mutta koti-ihmisenä halusin omaan sänkyyn nukkumaan. Kotona oltiin ehkä kahden-kolmen välissä yöllä ja aamulla startattiin seiskan maissa Samin kanssa kohti Lahtea. Mun iskä saapui meille ja tytöt saivat jäädä kotiin nukkumaan.
Palkintojenjako oli niin tunteikas. Roskia meni silmään tuon tuosta ja tuntui edelleen käsittämättömältä, että olin tuossa tilaisuudessa. Mulle avautui tilaisuus lunastaa MM-kisalippu Nizzaan, mutta päätin jättää sen väliin. Koen, että uusia mahdollisuuksia avautuu vielä eteen ja jos ei avaudu, niin ehkäpä tällä oli joku tarkoitus. Käytiin vielä Samin kanssa kävelemässä mun kisajumeja pois edellisen päivän kisareitillä ja pääsin vielä fiilistelemään mennyttä. Lahti jätti sydämeen pysyvän jäljen ja aion vielä palata =) Lahden kisan jälkeen päällimmäinen tunne oli se, että oli aika siistiä olla back in business =)
Kisan jälkeen oli melkoinen adrenaliini kehossa pari päivää, sitten se iski. Kuolemanväsymys. Muistan kun makasin kotona pehmeällä karvamatolla ja lapsetkin kyseli onko sulla äiti kaikki ok? Olihan mulla, olin vaan ihan hemmetin väsynyt. Arki on kuitenkin se, joka rullaa kaikesta huolimatta.
Ruoki lapset, pese pyykit, viikkaa pyykit, kuskaa hoitoon, harrastuksiin. Imuroi, pyyhi pölyt, pese lattiat. Lohduta, pidä sylissä, lue satua ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Äitiys, se on sitä ja samassa koitat olla vielä menestyvä urheilija. Soppaan lisätään vielä mies, joka tekee töitä lähes 24/7, niin paletti on aika värikäs. Tällä paletilla on menty kuitenkin jo useampi vuosi ja reenaankin oon ehtinyt ihan kohtuudella. Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka joskus tuntuukin että kai sitä helpommallakin voisi päästä. Mutta, jos se olis helppoa, kaikki tekisi niin. "Triathletes aren´t born, they are made."
Väsymyksestä ja kisajumeista selvittiin ja tuli hetki, kun Joroisten legendaariseen kisaan oli n. viikko aikaa. Viimeisillä minuuteilla päätös lähteä kokeilemaan SM-kisaan ja ilmo sisään muutamaa minuuttia ennen ilmoittautumisen sulkeutumista. Joroisten kisaan ei siis sen kummemmin panostettu.
Lähdettiin koko perheen voimin jälleen matkaan ja oman lisämausteen soppaan toi meijän kääpiöpinseri Peppi, joka pääsi myös matkaan mukaan. Oli siinä tohinaa kerrakseen, kun illalla hotellihuoneeseen ahtauduttiin ja äiteellä kisajännitys taas tapissa ja hermo ihan pikkusen piukalla.
Kaikki sujui kuitenkin oikein mallikkaasti ja yö laskeutui Varkaudessa päällemme.
Aamupalalla se tökkäs taas, ruoka meinaan. Katteltiin, kun Tuiskun Antti pisteli puuroa viereisessä pöydässä hyvillä mielin. Onneksi sain kuitenkin jotain kitusista alas ja päätin, että tänään en stressaa lainkaan. Olihan tää jo tuttua touhua, kun elämäni toinen puolikkaan kisa oli edessä.
Kisapaikalla pystyi aistimaan sen paljon puhutun Joroisten hengen. Suomen Hawaiji oli tavoittanut mutkin elämäni ensimmäistä kertaa. Joroisilla olikin omat juttunsa, kun T1 ja T2 oli ihan erillään toisistaan. Paikalla oli onneksi paljon tuttuja tri kamuja, joten neuvoja tuli ja paljon.
Valvatuksen rannassa rauhoitin mieleni ja keskitin ajatukseni siihen, mitä oli kisan jälkeen edessä. Syy miksi meillä oli koirakin mukana, oli se että lähdimme kisan jälkeen mökillemme Rukalle. Puhdas luonto, jylhät maisemat ja se rauha, niitä mietin Valvatuksen rannassa.
Uinti starttasi ja heti ekoista käsivedoista alkaen tiesin, että tästä tulee hyvä. Rantauduin ja kurkkasin kelloa, jes! Sami oli tyttöjen kanssa vaihtopaikan läheisyydessä ja kuulin vaan huudon "tosi hyvä uinti". No sitä se kyllä oli Lahden räpellyksen jälkeen. Sen vaan tietää kun se lähtee kulkemaan.
Vaihdossa koppuloin vähän turhan kauan ja annoin siimaa kilpasiskoille. Pyörän selkään hyvävoimaisena ja pieni pelko Lahdessa yllättäneestä vatsakrampista. Olin tehnyt selvät suunnitelmat energioiden ottamisen suhteen ja päätin pysyä siinä. Lahdessa tuokin meni hieman säätämiseksi ja kisa tuli rämmittyä aika vähillä energioilla. Pyörä kulki hemmetin hyvin ja ongelmia ei oikeastaan ollut.
T2 tuli eteen ja kuulin olevani toinen, what? Olin miettinyt, että jos oon kymmenen sakissa, niin hyvä juttu. Ero edellä menevään Lottaan oli n.40s. Me juostiin 5km lenkkejä ja ero pysyi samana lähes koko ajan, välillä taisi vähän kaventua. Viimeinen kierros alkoi ja Sami huusi, että nyt taistelua, Suomen mestaruus menee n.40s päässä. Aattelin, etten tule sitä saamaan kiinni. Kaikkeni tein, enkä antanut piiruakaan periksi. Pahalta tuntui. Ehkä n. kaksi-kolme kilsaa ennen maalia sain Lotan selän silmiini ja päätin, että kaikki tai ei mitään. Saavutin hänet yllättävänkin helposti ja jäin perään juoksemaan hetkeksi. Pieni vauhdin nosto ja Lotta kiristi myös. Vauhti pois ja itseluottamuksen nostoa. Tiesin, että matkaa ei enää ole kovin paljon ja päätin laittaa kaikki mitä jaloista irtoaa peliin. Se toimi! Ero alkoi kasvaa ja tiesin, että hyvin tulee käymään. Samikin oli niin hemmetin jännittynyt, että oli juossut metsään vastaan. Se huusi jotain, mutta en todellakaan muista mitä =) Tytöt ja koira odotti maalisuoralla. Mulla meni kylmät väreet, kun ylitin maaliviivan suomen mestarina. Aika yllätti ja se kirjattiin nyt 4.42,34. Puhelu coutsin kanssa on jäänyt mieleen, taisi hänkin olla vähän yllättynyt.
Voi että miten onnellinen olinkaan. Maalissa sain lämpimät halaukset ja pusut perheeltäni. Oltiin kaikki vähän yllättyneitä. Puhelin oli taas tukossa ja kyyneleet vieri pitkin poskia kun luin viestejä ja soittelin isälle. Mielessä kävi monesti ajatus, että voisinpa soittaa äitille. Se olis varmasti ollut ylpeä musta.
Voi Joroinen minkä jäljen jätit, aivan mieletön tunnelma ja loistavasti järjestetty kisa. Sieltä matka jatkui onnesta soikeena kohti Rukaa, kiitollisuus vahvana mielessä.
Rukalla palauteltiin ja rakenneltiin autokatosta. Aurinko porotti hellelukemia koko viikon ja nautittiin olostamme sen minkä jaksettiin. Seuraava startti pyöri jo mielessä. Mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mitä, mutta kotikylän legendaarinen Stormin Teräsmieskisa vei voiton. Olihan se siistiä päästä kisaamaan kotikylällä tuttujen kannustaessa. Kisa oli sprintti ja palveli vallan hyvin tässä kohtaa.
Uinti oli 300m ja siinä jäin niin pahasti pussiin, että annoin Venla Koivula-Huttuselle riittävästi siimaa. Seuraavaksi räpistelin märkkärin poisottamisen kanssa ja siiman pituus taisi venähtää jo liikaa. Pyöräily oli n.18km ja jalat ei oikein olleet yhteistyökykyiset. Pyörä kulki siitä huolimatta melko hyvin ja juoksu osuudelle lähdettiin Venlan johtaessa. Erosta en tiedä, mutta selkeä se oli. Juoksu lähti kulkemaan mulla hyvin ja saavutin Venlaa jokaisella kierroksella. Matka loppui kuitenkin kesken ja Venla vei voiton n.13 sekunnin erolla. Hyvä kisa ja herkisti mukavasti.
Voi Joroinen minkä jäljen jätit, aivan mieletön tunnelma ja loistavasti järjestetty kisa. Sieltä matka jatkui onnesta soikeena kohti Rukaa, kiitollisuus vahvana mielessä.
Rukalla palauteltiin ja rakenneltiin autokatosta. Aurinko porotti hellelukemia koko viikon ja nautittiin olostamme sen minkä jaksettiin. Seuraava startti pyöri jo mielessä. Mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mitä, mutta kotikylän legendaarinen Stormin Teräsmieskisa vei voiton. Olihan se siistiä päästä kisaamaan kotikylällä tuttujen kannustaessa. Kisa oli sprintti ja palveli vallan hyvin tässä kohtaa.
Uinti oli 300m ja siinä jäin niin pahasti pussiin, että annoin Venla Koivula-Huttuselle riittävästi siimaa. Seuraavaksi räpistelin märkkärin poisottamisen kanssa ja siiman pituus taisi venähtää jo liikaa. Pyöräily oli n.18km ja jalat ei oikein olleet yhteistyökykyiset. Pyörä kulki siitä huolimatta melko hyvin ja juoksu osuudelle lähdettiin Venlan johtaessa. Erosta en tiedä, mutta selkeä se oli. Juoksu lähti kulkemaan mulla hyvin ja saavutin Venlaa jokaisella kierroksella. Matka loppui kuitenkin kesken ja Venla vei voiton n.13 sekunnin erolla. Hyvä kisa ja herkisti mukavasti.
Kesän viimeisempänä triathlon starttina oli Vierumäen perusmatka. Kisa oli elokuun lopulla ja keli oli melko kolea. Tähän reissuun lähdettiin isännän kanssa kahdestaan. Jo menomatkalla sanoin Samille, että kumpa kisa olisi ohi ja kausi paketissa. Jännittäminen ja kisaaminen oli verottanut voimia ja oli ikäänkuin vaikea löytää kisafiilis vielä kerran. Yövyttiin Vierumäellä ja päästiin tutustumaan kisareitteihin jo edellisenä iltana. Uinti vaikutti mielenkiintoiselta, sillä uinti tapahtui kahdessa eri järvessä. Välissä ylitettiin pieni kannas ja matka jatkui.
Kisa-aamu koitti ja kyllä vain, tuttu ja jo jollain tapaa turvallinenkin jännitys oli jälleen paikalla. Aamupala tuijotti mua silmästä silmään, mutta jälleen kerran sain sen puoliväkisin kiskottua alas. Lähdettiin kisapaikalle, pyörä tsekkaukseen ja sille kuuluvaan paikkaan. Vaihtopussukat samoin.
Kisapaikalla näin onneksi ihanan ja leppoisan seurakamuni Piritan, joka sain mun mielen aika hyvin rauhoittumaan. Olihan edessä kesän viimeinen triathlon kisa ja siitä oli tarkoitus nauttia. Edessä olisi pitkä tauko kisaamisen suhteen.
Lähdettiin Piritan kanssa verryttelemään ja ekaan "järveen" päästessämme oli sanomattakin selvää, että kylmää kyytiä on tiedossa. Henki salpasi ja jokusen uintia muistuttavan käsivedon ja räpistelyn jälkeen sormet oli aivan sinertävät. Hyrrr. Ihan kamalan kylmää vettä oli.
Startti alkoi olla liki ja elämäni ensimmäistä kertaa lähdin uimaan ensimmäisten joukossa, vaikka tiesinkin ettei vauhtini tulisi sitä olemaankaan. Niinhän siinä kävi, että henki salpasi ja happea ei saanut vedettyä kunnolla. Rauhoitu Jonna, hoin itelleni ja muutaman vedon jälkeen homma lähti sujumaan. Ekasta prutakosta siirryttäessä isompaan lätäkköön se tuntui todella lämpimältä. Uinti sujui ihan kohtuudella ja rantaankin pääsin hyvävoimaisena.
Kaamea nousu T1 vaihtoon. Kävele en metriäkään, tää on kisa ja kaikki sekunnit on kultaakin kalliimpia. Hirveellä puuskutuksella vaihtoon ja pyöräkamat päälle. Fillari ja menoks. Hirvee vilu, se oli päällimmäinen ajatus kun lähdin pyöräilemään.
Pyörästä ei jäänyt mitään erityistä kerrottavaa, sellaista perusvarmaa ajoa. Reitti ei ollut mikään järin vauhdikas, mutta töitä sai tehdä koko ajan.
Edessä oli T2 vaihto ja nopealla vaihdolla juoksuun. Juoksureitti oli mukavan tasaista, muutamaa mäkeä lukuunottamatta. 10km tuntui lyhyeltä puolikkaiden jälkeen ja vauhtiakin jaksoin pitää ihan mukavasti. Maalisuora aukesi ja voitin oman ikäluokkani aika reilusti. Olisiko seuraava ollut n.15min päässä. Aivan mahtava lopetus triathlon kisojen osalta ja nyt se toivomani kausi oli ohi.
Eihän me päästy kuin kotimatkalle, niin sanoin Samille, että mulla on ihan hemmetin tyhjä olo. Kisat oli ohi ja just kun olin toivonut sitä, niin samalla hetkellä kaipasin niitä. Siitä tiesin, että tää on se juttu mitä mun kuuluukin tehdä.
Syksyn aikana oon käynyt muutamassa pidemmässä hölkkäkisassa ja ne on ollut hyvin kovia treenejä. Hämeen Hölkkä n.20km ja viimeisimpänä Pirkan Hölkkä 33km.
Tätä kirjoittaessa ollaan jälleen Rukalla. Tänään lenkillä ollessani palautin mieleeni kesän kisoja ja rehellisesti sanottuna kyyneleet valui pitkin poskia. Se kiitollisuuden määrä on jotain sanoinkuvailematonta. Jos en olis vuosi sitten ottanut yhteyttä Team Manyonen Miikkaan, niin viime kesän tulokset olisi jäänyt tekemättä. Tää on jo nyt ollut sellainen matka, että innolla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Oon saanut vuoden aikana niin paljon uusia ystäviä, että heistä jokaisesta olen enemmän kuin kiitollinen.
Tässä kohtaa on aika kiittää mun perhettä, jotka on jaksanut kannustaa ja tukea kun sitä on tarvittu. Isälle kiitos tyttöjen hoitamisesta, korvaamatonta apua päivittäin. Kiitos tukijoille ja niille, jotka elätte tätä mun tarinaa mun kanssa. Ootte äärettömän tärkeitä ja teillä on jokaisella paikka mun sydämessä <3
Uusi harjoituskausi on alkanut ja osa tavoitteista on jo sanottu ääneen. Ei niistä sen enempää tässä vaiheessa. Todetaan nyt kuitenkin sen verran, että nälkä kasvaa syödessä =)
Syksyn aikana oon käynyt muutamassa pidemmässä hölkkäkisassa ja ne on ollut hyvin kovia treenejä. Hämeen Hölkkä n.20km ja viimeisimpänä Pirkan Hölkkä 33km.
Tätä kirjoittaessa ollaan jälleen Rukalla. Tänään lenkillä ollessani palautin mieleeni kesän kisoja ja rehellisesti sanottuna kyyneleet valui pitkin poskia. Se kiitollisuuden määrä on jotain sanoinkuvailematonta. Jos en olis vuosi sitten ottanut yhteyttä Team Manyonen Miikkaan, niin viime kesän tulokset olisi jäänyt tekemättä. Tää on jo nyt ollut sellainen matka, että innolla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Oon saanut vuoden aikana niin paljon uusia ystäviä, että heistä jokaisesta olen enemmän kuin kiitollinen.
Tässä kohtaa on aika kiittää mun perhettä, jotka on jaksanut kannustaa ja tukea kun sitä on tarvittu. Isälle kiitos tyttöjen hoitamisesta, korvaamatonta apua päivittäin. Kiitos tukijoille ja niille, jotka elätte tätä mun tarinaa mun kanssa. Ootte äärettömän tärkeitä ja teillä on jokaisella paikka mun sydämessä <3
Uusi harjoituskausi on alkanut ja osa tavoitteista on jo sanottu ääneen. Ei niistä sen enempää tässä vaiheessa. Todetaan nyt kuitenkin sen verran, että nälkä kasvaa syödessä =)
Oikein mukavaa syksyn jatkoa täältä hyvinkin lumiselta Rukalta!
