Ajatukset sinkoilee sinne tänne, enkä oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon, mutta tavallaan ei kuitenkaan mitään erikoista. Tai itse ehkä ajattelen niin. Kerrotaanpa nyt alkuun kuitenkin hieman omia taustojani, jos jokunen uusi lukija sattuu tätä lukemaan.
Minä olen 37-vuotias kahden tyttölapsen äiti, jonka elämää tahdittaa hyvin vahvasti lapsiperhe arjen lisäksi triathlon ja kaikenlainen liikkuminen. Tytöt ovat 8- ja 12-vuotiaat. Molemmat tytöt harrastavat yleisurheilua, hiihtoa ja ratsastusta. Keppihevostelu on myös meidän perheessä vahvasti esillä. Vanhempi tyttäreni seuraa aika vahvasti mun jalanjälkiä ja onkin tehnyt jo pieneen ikäänsä nähden kovia tuloksia kestävyysjuoksu matkoilla. Perheeseen kuuluu myös aviomieheni Sami, joka on yrittäjä metallialan perheyrityksessä. Meillä on yhteistä taivalta takana jo vuodesta 2001 lähtien, joten on sanomattakin selvää, että toisen tuntee enemmän kuin hyvin. Mun mielestä se on ihan huikeaa, että ollaan saatu kulkea tätä matkaa yhdessä jo niinkin kauan ja ehditty näkemään upeita hetkiä, toki myös niitä elämän varjopuolia. On selvitty todella ikävistäkin tilanteista, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että jokainen niistä on vahvistanut tätä suhdetta ja jokaisella tapahtumalla on varmasti ollut tarkoituksensa tässä elämänkaaressa.
Perheeseen kuuluu myös nelijalkainen ystävämme Peppi, joka on vuonna 2017 syntynyt Kääpiöpinseri. Rakas perheenjäsen, joka on useimmiten aina siellä missä mekin. Peppi tuli meijän elämään 2017, jolloin menetin oman äitini syövän uuvuttamana. Tästä aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta tästä aion kirjoittaa vielä myöhemmässä vaiheessa ja miten se on meidän perheen arkeen vaikuttanut. Peppi on sellainen läheisyydenkipeä sydäntenmurskaaja, joka saapui meijän elämään juuri oikealla hetkellä, suuren surun ja menetyksen keskelle.
Mistä löysin tieni triathlonin pariin? Mun tarina on aika tavallinen, tai itse koen sen niin. Olen aloittanut liikunnan harrastamisen jo 3-vuotiaana, jolloin kisasin ensimmäiset hiihtokisani. Tuolloin sitä ei vielä juuri hiihtämiseksi voinut kutsua, eikä se paljon sen kummoisempaa ole vieläkään =) Huonosta tekniikasta huolimatta tykkään hiihtää. 7-vuotiaana taisin ensimmäisiä kertoja mennä Vammalan Seudun Voiman yleisurheilutreeneihin. Liikuskelin muutamia kertoja viikossa näiden treenien myötä ja iän karttuessa homma alkoi muuttua enemmän totisemmaksi. Miten mursin tieni nuorten yleisurheilu maajoukkueeseen? Tässä on taustalla niinkin karu tarina, kuin että aloin 13-vuotiaana kokea olevani liian lihava ja aloin laihduttamaan juoksemalla joka päivä 12-15km lenkkejä. Paino tippui, mutta samalla myös kunto nousi ja juoksu alkoi kulkemaan. Onneksi aika pian tajusin, ettei tämä ole oikea taktiikka ja löysinkin itselleni valmentajan. Ensimmäisistä junnujen SM-kisoista lähtien pääsin nauttimaan podium-sijoituksista ja syömishäiriö poistui onneksi melko nopeasti. Lopullinen päätös tälle ruuan kanssa kikkailulle tapahtui vuonna 2001, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Kiitos siis myös siitä, että hän tuli elämääni. Vuodesta 2001 eteenpäin kierrettiin mieheni kanssa kisoja ympäri Suomea ja nähtiin paljon eri paikkoja. Olin myös siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että pääsin edustamaan Suomea lukuisissa nuorten arvokisoissa.
Tytöt ovat syntyneet 2009 ja 2013. Juoksu on ollut mukana vahvasti vielä noina vuosina, mutta jossakin kohtaa jalkavaivat ja mielenkiinto pelkkää juoksua kohtaan alkoi laantumaan. Mielessä pyörähti jo silloin ajatus, että triathlon on mielenkiintoinen laji. Uida oon aina osannut jollain lailla, mutta matka tälle tasolle on ollut pitkä. 2015 taisi olla vuosi, kun päätin kokeilla triathlonia ja liityin Nokialaiseen seuraan. Korostan, että mun piti vaan alkaa harrastelemaan ja unohtaa kilpaurheilu. Toisin kävi. Kerran kilpaurheilija on aina kilpaurheilija. Pyörä kulki melko pian jo kohtuullista vauhtia ja juoksu oli vahvaa. Uinti olikin sitten jotain ihan muuta. Eka tri kisa mulla on ollut täällä Sastamalassa Voimarinteen sprintti. Uinti oli selviytymistä ja muut sujui mallikkaasti. Silloin taisin voittaa koko kisan ja aloin miettimään, että tästä voisi vaikka tullakin jotain.
Kisoja tuli ja meni ja joka kisassa uinti oli ihan hirveää ja pelottavaa. 2016 syksyllä alkoi terveys reistailemaan ja lääkärissäkäynnit olivat lähes arkipäivää. Oli nenäontelon kasvainta, refluksitautia ja selittämättömiä hengitystieoireita. Tuskaista taistelua arjen kanssa, koska tietämättömyys varjosti matkaa joka päivä. Poskiontelot leikattiin kahteen otteeseen ja siitä toipuminen otti oman aikansa. Samaan aikaan taustalla oli suuri tuska oman äidin jo vuosia jatkuneesta sairastelusta ja tilanteen heikkenemisestä. Keväällä 2017 oli alettava käsittelemään sitä ikävää ja pelättyä aihetta, että äiti ei selviäisi enää kauan. Tuska velloi päivästä toiseen ja arjen oli pyörittävä. Soitto äitienpäivän jälkeisenä aamuna muutti elämän suunnan, rakas ihminen oli nukkunut yöllä pois. Vielä edellisenä päivänä oltiin veljeni kanssa katsomassa äitiä sairaalassa ja lähtiessämme sanottiin näkevämme taas huomenna. Huomista ei näkemisen merkeissä enää tullut, vaan päivä muuttui mustaksi hyvinkin nopeasti. Samalla kun kirjoitan tätä, huomaan ajautuvani vahvasti tuohon aamuun. Muistan sen konkreettisen kivun, joka kehoni läpi viilsi. Tajusin heti, että silloin 4- ja 8-vuotiaille oli pystyttävä kertomaan tämä tosiasia mummista, joka aina niin auliisti auttoi meidän arjessa. Samalla tiedostin isäni tilanteen, joka oli aivan yksin tämän surun keskellä. Mulla ei ollut kuin yksi mahdollisuus, olla vahva ja selviytyä.
Noina vaikeina aikoina olin siinä mielessä onnekas, että mulla oli ja on edelleen rakas ystävä, joka keitti kahvia, teki voileipää ja kuunteli. Parasta ja samalla pahinta oli se, että hän oli käynyt noin vuosi sitten saman tilanteen läpi. Oon super kiitollinen noista hetkistä, sillä tuskin olisin edes tajunnut syödä ja juoda. Päivät ja viikot kuluivat ja arki rullasi omalla painollaan. Koin, että minusta oli tullut entistä tärkeämpi, sillä tunsin tietynlaista velvollisuutta kannatella oman ja lapsieni surun lisäksi isäni surua.
Tuosta kesästä mulla ei ole kovin vahvoja muistoja, mutta se lienee kuulunut asiaan. Oli kulunut kuukausia ja kuulin ikäviä asioita, joita vieläkin kannan tietyllä tavalla sisälläni. Ne satutti ja satuttaa tänäkin päivänä. Me kuitenkin selvittiin ja vaikka suru on muuttanut muotoaan, se on läsnä viikoittain monessa eri tilanteessa. Äiti oli meillä arjessa paljon mukana ja on sanomattakin selvää, että muistoja on paljon. Tähän voisin tiivistää, että kukaan, joka ei ole elämässään menettänyt rakasta ja hyvinkin läheistä ihmistä, ei voi tulla sanomaan, että tiedän miltä susta tuntuu. Et tiedä, ennenkuin se osuu omalle kohdalle, valitettavasti.
Mitä on tapahtunut tuon vuoden 2017 jälkeen? No aika paljon, mutta koitan sen nyt tiivistää jollain tavalla. Vuoden 2018 alkupuolella päätin, että suvantovaihetta elänyt triathlon saisi kokea uuden nosteen ja aloin etsiä itselleni valmentajaa. Tuo päätös ja muutos on kantanut tähän hetkeen asti ja oonkin ihan super kiitollinen, että uskalsin tuon askeleen ottaa. Puolessa välin vuotta 2018 vastuu mun valmennuksesta siirtyi Osmon Miikalle ja sillä tiellä ollaan. Jo vuosi 2019 osoitti, että meijän yhteistyö toimii ja menestystä tuli mm. Lahden Ironmanin puolimatkalta, Joroisilta puolimatkan SM-kisoista ja muutamista muista karkeloista. Tuona vuonna vaihdoin myös työpaikkaa ja se oli iso muutos mun elämässä.
Vuonna 2020 sairastelin jonkin verran, mutta onnistuin kisaamaan muutaman kisan Koronasta huolimatta. Taisi siellä SM-mitalikin tulla, vaikka kisat kahteen jäikin.
Alkuvuosi 2021 meni plantaarifaskiitin säestämänä ja lähes ilman juoksua. Lahti Ironmaniin ilmoittauduin aivan viime tipassa, mutta jälkeenpäin ajateltuna se jos mikä oli loistava päätös. Olin tuossa paahtavan auringon alla kisatussa hellekisassa oman ikäluokkani 5., vaikka jo tuossa kisassa selkäni osoitti ikäviä merkkejä. Sitä suuremmalla syyllä tuo kisa tuntuu huikealta, sillä matkassa kulki silloin jo varmuudella välilevynpullistuma. Osallistuin hieman samalla taktiikalla Oittaan perusmatkan SM-kisoihin, ilmoittautuminen sisään juuri ennen sen sulkeutumista. Tuo kisa oli myös hellekisa ja pullistuma selässä hidasti kulkua uintia lukuunottamatta merkittävästi.
Missä mennään nyt? Selässä tosiaan todettiin Oittaan kisan jälkeen massiivinen välilevynpullistuma. Tieto meinasi ja hetkittäin onnistuikin vetämään maton jalkojen alta. Muutaman viikon ajatustyön jälkeen päätin, että täältä noustaan jälleen kerran. Kuvainnollisesti sanoen henkisesti kuraojassa kieppuminen ei ole mun juttu. Vaikeudet vahvistaa, niin sanotaan. Olin jo selvinnyt monista ikävistä asioista, niin miksi tämä onnistuisi lyttäämään mut lopullisesti. Ei onnistunut.
Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti Fysioterapiassa ja hänen ohjauksessa vahvistan selkääni täsmäliikkeillä. Lisäksi jumppaan selkää kotona lähes päivittäin. Olen onnekas, sillä oon kokoajan pystynyt liikkumaan jollain tasolla ja viikko viikolta tilanne on mennyt parempaan suuntaan. Tällä hetkellä pystyn jo juoksemaan muutamia kymmeniä metrejä, mutta olen pyrkinyt säilyttämään maltin ja pitämään käsijarrua vielä sopivasti päällä. Pyörää pystyy ajamaan, kunhan ajoasento on kunnossa. Tehoja saa siis naisesta revittyä irti ja hapenottoa rassaamaan pyörän avulla. Kävellyt olen paljon, enemmän varmasti kuin ikinä ennen. Uinti sujuu myös ongelmitta, joten eipä tässä isompaa hätätilaa ole päällä.
Tavallaan olen kiitollinen tästäkin vaiheessa mun elämässä. On ollut aikaa miettiä asioita ja sitä mikä elämässä oikeasti merkitsee ja mitä elämältä haluan. Ja jos voi sanoa, niin pullistuma päätti tulla visiitille ihan kreivin aikaan. Uskon vahvasti, että ensi kesänä saa taas vetää kisapukua päälle ja pääsee "nauttimaan" ihanan kamalasta kisaamisen tunteesta. Kaipaan tavallaan sitä kisaamisen fiilistä ja kisapaikkojen ilmapiiriä. Triathlon kavereita, joita on tässä vuosien saatossa tullut matkaan mukaan monia, kaipaan myös. Toivon myös ensi ja tulevilta kesiltä korona tilanteen helpottumista, sillä meijän tytöt nauttii käydä mun kisoissa kannustamassa. Tänä kesänä he eivät valitettavasti päässeet mukaan. Onneksi mieheni on innokas huoltaja, joka lähtee kisaan kuin kisaan enemmän kuin mielellään.
