Uusi treenikausi startattu!

SM-Duathlonin jälkeen vedettiin muutama päivä happee ja höntsäiltiin mikä hyvältä tuntui. Enää ei tarvi itse miettiä mitä tänään tekisin ja oon siitä enemmän kuin kiitollinen. Joku muu miettii sen mun puolesta ja tekee sen perusteellisesti. Siitä tykkään. Oon nyt SM-Duathlonin jälkeen seurannut aamusykkeitä ja se on antanut paljon dataa sekä valmentajalle että mulle. Treenaaminen ei väsyneenä kannata, eikä se edes kehitä. Hiljalleen alan itekin ymmärtää sen, vaikkakin helppoa sekään ei ole ollut. Se, miten paljon siviilielämä vaikuttaa, on ihan huikea osuus. Treenit tottakai väsyttää ja rasittaa myös, mutta jos siviilipuolella on jo valmiiksi raskasta, ei treenaamisestakaan tahdo oikein tulla mitään. Tämäkin on pyritty ottaan nyt huomioon.

Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista. Tulee vastoinkäymisiä, odottamattomia takapakkeja joita en nyt tässä avaa sen enempää. Raskasta on joka tapauksessa ollut ja melko syvällä on tullut rämmittyä ja voin taata, että näitä rämpimisiä on edessä vielä useita. Se tunne, kun kaikki näyttää hyvältä ja samalla hetkellä joku vetää maton jalkojen alta. Se ei ole kiva tunne, varsinkaan kun et osaa sitä yhtään odottaa. Tässä kuitenkin porskutetaan. Oon mielestäni onnekas, sillä oon luonteeltani melko vahva ihminen. Toki murrun helposti, jos siihen on todella aihetta. Käsittelen ikäviä tunteita paljon treenien aikana, koska silloin on aikaa ajatella. Treenaamisen vuoksi ehkä selviänkin, siitä saan virtaa jaksaa eteenpäin! Välillä tuntuu niin perkuleen pahalta, että itku meinaa tulla, vaikka en haluaisi. Näitäkin tunteita on mahtunut tähän syksyyn liian monta.

Tällä hetkellä treenit kulkee hyvin ja usko ensi kesään on vahva. On upeaa huomata, että joku uskoo muhun, vaikka itsellä tuo puoli vielä hieman kangerteleekin. Opettelen koko ajan ja aion onnistua siinäkin.
Matkan varrelle on mahtunut epäilijöitä ja niitä jotka arvostelevat touhujani tietämättä millaisen taistelun oon tämänkin syksyn aikana joutunut käymään. Se sattuu ja suututtaa samaan aikaan. Ei oo kiva kuulla ystävän kautta, että susta on puhuttu paskaa. Toisaalta en kyllä jaksa isommin välittää, koska niitä riittää aina. Kun asuu näin pienellä paikkakunnalla, tuntuu siltä että kaikki muut tietävät paljon paremmin sun asiat kuin sä ite. Mulle riittää, että itse tiedän missä mennään. Ei tämä helppoa ole, kaikkihan tätä tekisivät, jos tää olis lastenleikkiä. Toisille riittää yksi laji, joku idiootti valitsee kolme lajia ja yrittää siinä selvitä arjesta samalla =) Tykkään haasteista ja tää on ollut kyllä elämäni paras haaste urheilullisesti. Tiedän, että voin kehittyä vielä paljonkin ja se auttaa taistelemaan kohti unelmia!  Triathlon on mun elämäntapa ja ajatuksissa koko ajan.

Se mitä treeneihin tulee, on ihan perustekemistä. Ei tämä mitään tähtitiedettä ole. Kaikille ei sovi samanlaiset metodit ja tämän vuoksi valmennukseen on nyt alettu keskittymään kunnolla. Treenit on räätälöity juurikin mun elimistölle sopiviksi ja niissä on otettu huomioon myös se, että kotona asustaa kaksi pientä lasta ja mies on paljon reissussa. Jo nyt on tullut traineri tutuksi ja talven myötä tulen siinä kuluttamaan monia monia tunteja. Onnekseni multa löytyy myös vuonna 2011 hankittu juoksumatto, joka mahdollistaa treenaamisen silloinkin kun olen yksin lasten kanssa. Pyörää, juoksua, punttia ja uintia. Sitä se on. Ja tietenkin lepoa =) Oon innoissani. Uimahallikausikin tuli korkattua viime perjantaina ja se oli aivan mahtavaa! En ollut Kuopion kisan jälkeen uinut metrin metriä ja halu päästä altaaseen oli valtava. Ja iloiseksi ylläriksi uinti sujui todella hyvin! Tästä on hieno jatkaa kohti ensi kesää ja olen todellakin valmis laskemaan niitä kaakeleita, jotta uinti saadaan sille mallille kuin sen kuuluukin olla!!

Ulkonakin on tullut vielä pyöräiltyä. Sekä maastossa, että maantiellä. Aina toki sen mukaan onko lapsenvahtia ollut saamanteilla. On ollut hieno syksy ilmojen puolesta. Rakastan syksyä ja etenkin kuulaita syysaamuja. On ihanaa kun ulkona on jo sen verran kylmä, että saa kaivaa pipon päähän, mutta asfaltti on vielä sula. Aurinko paistaa ja puut näyttävät parhaat puolensa väriloistollaan. I like it! Oon nauttinut jokaisesta treenistä, vaikka useasti on tullutkin käytyä mukavuusalueen ulkopuolella. Eipä sitä muuten kehity, ellei itteensä kiusaa =)

Näihin kuviin on hyvä lopettaa tämä postaus. Tänään takana huippuhyvä treeni ja sen myötä mielikin on taas iloinen. Kiitos ihanan kummityttöni, joka mahdollisti tämän päivän treenin leikkimällä pienemmän muruni kanssa! Uusi viikko ja uudet treenit odottaa ja vihdoin saadaan iskäkin viikon reissaamisen jälkeen kotiin! Muistakaapa liikkua, vaikka lähteminen on välillä itsellekin vaikeaa, palaa lenkiltä ihme kyllä energisempi ja iloisempi ihminen. Jokainen päivä on mahdollisuus =)

Duathlonin SM-Kultaa

Otsikon mukaiset karkelot käytiin sunnuntaina 11.9. Nastolassa, Pajulahden vaativissa maastoissa. Itse osallistuin Duathlon kisaan ensimmäistä kertaa ja melko luottavaisin mielin. Luottavaisin siksi, että tiesin oman vahvuuteni juoksijana ja pyöräkin on kulkenut tänä kesänä ihan mukavasti. Väen paljoutta tuolla kisoissa ei ollut, mutta voitto on aina voitto ja pöydällä koreilee nyt kultainen mitali.

 
Kisaan valmistautuminen aiheutti omat haasteensa, koska mieheni oli reissussa Pohjoisessa ja minä yksin lasten kanssa. Samalla päivälle kun kisa oli, osui myös vanhemman likan hiihtoleiri Ellivuoressa. Onneksi on olemassa ystäviä, jotka pelastivat tässäkin tilanteessa ja noutivat likan jo lauantaina illalla yökyläilemään ja huolehtivat sunnuntain. Kiitos! Jäljellä oli silti vielä pienempi likka, jonka ajoin sunnuntaina aamulla aikaisin mummilaan ja jatkoin matkaani siitä kohti Nastolaa. Melkoista säätöä siis jo pelkkä lähteminen. Pyörän renkaat sentään jo osasin täyttää ja pakata sen autoon =)
Normaalista kisareissusta tämä poikkesi myös sillä tavalla, että matkustin yksin. Ei ollut ketään, kenelle panikoida ja höpötellä muuten vaan. Jouduin käymään oman pääni kanssa henkistä taistelua jo heti alkumatkasta, kun epätoivo meinasi iskeä. Yksin kun matkustaa, omat ajatukset pyörii päässä ja sitä alkaa liikaa miettimään mitä tuleman pitää. Väänsin kuitenkin radiosta voluumia isommalle ja siinä se matka sujui lauleskellessa ja popitellessa.

Nastolaan saavuin hyvissä ajoin ja ehdin pikaisesti tutustumaan reitteihinkin valmentajani Markon kanssa. Jälkeenpäin Marko kyllä kertoi ajeluttaneensa mua reitillä sen takia, että havaitsi mussa hieman panikointia ;) Myönnän, olin vähän paniikissa ja itseluottamuskin oli kateissa. Ehkäpä tuo pieni ajelu rauhoitti mua ja piti ainakin ajatukset hieman toisaalla.

Lähtö lähestyi ja koko joukko asettui lähtöviivalle edessään 6,6km juoksu, 37km pyöräily ja 6,6km juoksu. Juoksureitti oli osittain maastoreittiä ja osittain asfalttia. Löytyi ylämäkeä ja alamäkeä. Juoksu lähti pienestä paniikista huolimatta rullaamaan ihan hyvin, keli oli lämmin ja melko painostava. Edelläni juoksi 5 miestä ja tämä asetelma säilyi ensimmäiseen vaihtoon asti. Juoksuvauhti oli tämän ensimmäisen juoksun osalta n.3.54min/km. Nopeasti kypärä päähän ja kenkien vaihto ja juosten kohti paikkaa, missä pyörän päälle sai nousta.

Jalat olivat melko tönköt reippaan juoksun jälkeen, mutta omaan tahtiin lähdin pyörittelemään ilman sen suurempaa stressiä. Melko nopeasti huomasin, että mäkeä pukkaa eteen yksi toisensa jälkeen ja voimat alkoivat jotenkin uupua. Tähän kisaan olin varustautunut energiageelillä, jonka päätin napata jo reilun 5km:n pyöräilyn jälkeen. Maku ei ollut kaksinen, mutta ajattelin, että tämän kestää ja pian on taas virtaa. Vettä päälle ja lisää vauhtia. Pyöräily sujui lähes ongelmitta loppuun asti, miehiä meni ohi, mutta ajattelin, että pian ne tulevat juoksuosuudella selkä edellä vastaan. Ketjut hyppäsivät kerran pois rattaalta ja ehdinkin jo kirota, että tähänkö tää nyt kaatuu, mutta onneksi ne menivät melko nopeasti takaisin. Huh! Vihdoinkin, kymmenien raskaiden ylämäkien jälkeen edessä häämötti Pajulahden jäähallin piha ja pääsin vaihtamaan lenkkarit jalkaan. Keskivauhti tuolla mäkisellä reitillä oli n.34km/h. Ihan jees!

Juoksu tuntui ihan kaamealta raskaan pyöräilyosuuden jälkeen. Edessä, kuitenkin melko kaukana häämötti muutama selkä ja ajattelin jo, etten saa niitä mitenkään kiinni. Juoksu lähti kuitenkin rullaamaan jollain tasolla ja selät alkoivat lähestyä. Ensimmäinen, toinen, kolmas ja taisi neljäskin selkä jäädä taakse. Jes! Vaikka ohitettavat olivatkin miehiä, eikä heidän ohittaminen vaikuttanut mun sijoitukseen, siitä sai kuitenkin sen verran aina lisäbuustia, että jaksoin runtata juoksuosuuden kohtuullisesti loppuun asti. Maalisuoralla vielä kunnon loppukiri ja asiaan kuuluvat tuuletukset. Voittajana maalissa. Väsynyt, mutta onnellinen, sillä menneisiin viikkoihin on mahtunut paljon surua ja stressiä. Jälkimmäisen juoksun keskariksi tuli n.4.06min/km. Tähän täytyy siis olla tyytyväinen.

Kisan jälkeen oli helppo hymyillä =)

 

Parivaljakko, josta kuullaan vielä...

Kotimatka oli pitkä, taas yksin ja olo oli tietenkin kisan jälkeen melkoisen levoton. Nälkä ja väsykin vaivasi ja toki oli jo kiire kotiin lasten luokse. Reissu oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja ensi vuonna ehdottomasti uudelleen! Nyt oonkin ottanut tosi iisisti, jotta kroppa on valmiina kun aletaan taas oikeesti reenaamaan. Toivon, että syksy pysyisi tällaisena kuin se on nyt ollutkin. Aurinkoisia päiviä, pimeitä iltoja ja ihanan kuulaita aamuja. Niitä toivon! Ja tietenkin onnistuneita treenejä!

Tähän näkymään sain herätä tänä aamuna, aavemaisen kaunista <3