Terveisiä leikkaussalista

Totta se on! Jälleen oli aika käydä leikkurin pöydällä, johan edellisestä vierailusta oli 7kk aikaa. Mitä sitten oikein tapahtui? Noh, huhtikuussa kirjoittelin poskiontelon pallolaajennuksen yhteydessä tehdystä löydöksestä. Tayssin patologit tutkivat koepalaa tuolloin huhti-toukokuun vaihteessa kaksi viikkoa ja kunnollista selvyyttä asiaan ei tullut. Kesällä lukuisten lääkärireissujen yhteydessä päätettiin, että jossain vaiheessa tulee kutsu ja otetaan uudet koepalat. Kutsukirje kolahti syksyllä postilaatikkoon ja marraskuussa matka kulki kohti Valkeakosken sairaala. Pääsin sairaalaan ja odotin muiden leikkaukseen menijöiden joukossa rennoin mielin. Kyse oli kuitenkin paikallispuudutuksessa tehtävästä operaatiosta. Porukkaa häipyi leikkaussaleihin sopivaan tahtiin. Mun leikkaava lääkäri tuli ja kutsui mut sivuhuoneeseen. Hän oli katsonut kesällä otetut kuvat uudelleen ja oli sitä mieltä, että toimenpide tulisi tehdä nukutuksessa. Koepalat jouduttaisiin ottamaan poskiontelon takaseinämästä ja pelko oli, ettei tuo alue puutuisi kunnolla. Samalla olisi myös tarkoitus laajentaa keskikäytäväantrostoomaa taakse ja alaspäin. Olin heti sinut nukutuksen kanssa. Mieluummin vintti pimeänä kuin kärvistellä tajuissaan ja yrittää pysyä liikkumatta. 

Saman tein mut kutsuttiin leikkaussaliin ja ainoa pelko oli, etten saisi samanlaista tärinäkohtausta kuin keväällä. Silloin mulle jouduttiin antamaan rauhoittavaa suoraan suoneen, kun tärräsin leikkauspöydällä kuin viimeistä päivää. Yritin pitää mieleni tyynenä ja rentona, olinhan hyvissä käsissä. Salissa mua odotti joukko ihania ja ystävällisiä hoitajia. Kaikki sujui nopeasti. Jalat meinasi alkaa tärräämään, mutta anestesialääkäri hoiti hommansa niin nopeasti, että hän ehti sanoa ainoastaan nukutuslääkkeen hieman nipistelevän. Samantein alkoi silmät pyöriä päässä ja vaikka yritin hieman taistella vastaan, vintti pimeni hyvin vikkelään. 

Seuraava muistikuva onkin heräämöstä ja päällimmäinen tunne jäätävä olo. Olin niin horkassa kuin ihminen voi olla. Nuorehko mieshoitaja kävi kysymässä vointia ja sen verran sain sanottua, että mulla on kylmä. Lämpöpeitto tuli nopeasti päälle ja musta pidettiin äärettömän hyvää huolta. 

Siinä sitä taas pötkötettiin samassa tilanteessa kuin huhtikuussa. Lääkäri kävi mun luona, kun olin tarpeeksi tolpillani. Leikkaus oli sujunut hyvin ja koepalat oli saatu otettua. Se, mikä ei tuntunut silloin kovin hyvältä eikä tunnu vieläkään on diagnoosi; välikorvan, nenäontelon tai nenän sivuontelon hyvänlaatuinen kasvain. Kasvain sanana ei tunnu hyvältä. Koepalatuloksia kuitenkin odotellaan kuumeisesti kolahtavan postilaatikkoon joka päivä. Toivotaan siis parasta ja pelätään pahinta. Samana päivänä pääsin kotiin toipumaan.  

Rukan maailmancup reissuun ei voinut vaikuttaa, vaan se ajoittui melkein heti leikkauksen jälkeen. Olo ei ollut hääppöinen. Päätä särki ja Burana600 ja Panacod tuli tutuiksi. Kisoissa oli kuitenkin kiva päästä seuraamaan maailman huippujen menoa lähestulkoon kosketusetäisyydeltä. On se kovaa touhua huipulla. Vanhempi tyttöni oli päättänyt, että tiettyjen hiihtäjien kanssa on päästävä kuviin ja pakkohan se oli yrittää tsempata ja avata suunsa kun hiihtäjät palasivat huoltoautoille kisapaikalta =) Kuvat kertokoon puolestaan miten hyvin onnistuttiin =)

Kisareissu oli muuten siis varsin onnistunut, mutta olotila oli sen mukainen mitä kuvitella saattaa. Kiitos Ruka jälleen kerran <3 

Ruokatorven 24h Ph-mittaus 

Mitäpä tapahtui ruokatorven 24h Ph-seurannassa? Piuhat saatiin paikoilleen Koskiklinikalla ilman sen kummempaa ongelmaa. Tuon vuorokauden aikana yritin selviytyä piuhojen kanssa treenaamisesta ja syömisestä. Treenatessa ne ei juurikaan haitannut, kun laitteen saattoi pitää pyöräillessä lepuuttajien päällä ja juoksumatollakin löytyi sopiva teline. Syöminen aiheutti hieman ongelmia, kun esimerkiksi leipää niellessä piuhat pyrkivät ruuan mukana alaspäin ja se ei tuntunut järin mukavalta. Nukkuminen sujui yllättävän hyvin. Aamulla sain ottaa piuhat itse varovasti pois. Tästäkin selvisin mielestäni kohtuullisen hyvin. Laitteen palautin Koskiklinikalle ja lausuntokin kopsahti jo postilaatikkoon. Mitään merkittävää refluksia ei mun kohdalla ole. Lääkäriin olen menossa ensi viikolla, jossa tehdään jatkosuunnitelmat. Happonousuja oli kuitenkin vähän, mutta mikä on refluksin raja, sitä en osaa sanoa kun en ole lääkäri. Asia siis ei selvinnyt vieläkään, vaan mysteeri jatkaa kulkuaan. 

Näillä siis mennään. Huonomminkin voisi olla, mutta täytyy kyllä sanoa, että takana alkaa olla raskain vuosi mitä on ikinä on ollut. Toivo on ollut hukassa monia kertoja, mutta sisällä on vielä palava halu palata kilpaurheilun pariin. Onko se mahdollista, sitä en osaa sanoa. Terveys on saatava kuntoon ja jos palaset alkavat loksahdella jossain kohdin paikoilleen, kuten toivon, niin eiköhän kaikki ole mahdollista jos siihen tosissaan uskoo. Täysin nollista joudun aloittamaan. Kunto on kateissa, paino on kilpaurheilua silmällä pitäen kivunnut liian korkealle ja oksettaa olla tässä kunnossa. Tiedän, että edellä mainitut asiat ei kuulosta joidenkin korviin kivalta, mutta itse koen noin. 

Pienin askelin astellaan eteenpäin toivoen parempaa oloa. Ihanat ystävät ympärillä tsemppaa päivästä toiseen, kiitti että ootte olemassa. Kun nyt en juurikaan pysty tai jaksa liikkua, on hyvä mieli yritettävä kaivaa jostain muualta. Lapset on mun pelastus, aito ilo tarttuu ja heidän kanssa on kiva olla ja touhuta. Rakastan kuskata heitä harrastuksiin ja nähdä muita ihmisiä. Toimin apuohjaajana täällä Vammalassa lasten yleisurheilutreeneissä ja niistä treeneistä on tullut niin mun lempparijuttu. Lapset tykkää treenaamisesta ja itelläkin on siinä sivussa kiva olla. Huipputiimi, josta kuullaan varmasti vielä! Eilen saimme kunniavieraan treeneihin, kun Suomen yleisurheilu maajoukkueen kapteeni Sanna Kämäräinen kävi vetämässä hieman erilaiset treenit lapsosille. 

 

Jokaiselle lukijalle mukavaa joulun odotusta. Palaan asiaan jos ja toivottavasti KUN jotain selviää. 

Uskokaa unelmiinne, joskus tie voi olla pitkä ja kivinen, mutta lopulta sitkeys varmasti palkitaan.

Mysteerisairastelun vuosipäivä

Elämässä tulee saavutettua milloin mitäkin virstanpylväitä, ja omassani tuli saavutettua jälleen yksi. Vuosi sitten alkoi omat ongelmat terveyteni suhteen ja vieläkin ne ovat osittain mysteeri. Tähän vuoteen on mahtunut paljon. Lääkärissä olen hypännyt aivan liian monia kertoja. Jokainen kerta on antanut jonkinlaista toivoa ja sen vuoksi jaksan vieläkin uskoa, että jonain päivänä on vielä mun aikani näyttää. Jokaisella lääkärireissulla olen pohtinut syntyjä syviä ja ilman kyyneleitäkään ei ole selvitty. Jos joku olisi viime vuoden Rautaven Maratonin 10km jälkeen sanonut, että vuoden päästä painin vielä saman asian kanssa, en olisi uskonut. Niin siinä kuitenkin kävi. Missä mennään nyt? Tällä hetkellä mulla epäillään vahvasti refluksitautia. 

Mikä se sitten on? Tietoa Refluksista 

Marraskuussa mulle tehdään ruokatorven 24h ph-rekisteröinti. Ohut tutkimuskatetri asetetaan puudutetun sieraimen kautta ruokatorveen. Katetri kiinnitetään teipillä kasvoihin ja yhdistetään pieneen mukana kuljetettavaan rekisteröintilaitteeseen, johon mittaustieto automaattisesti tallentuu.

Rekisteröinnin aikana potilas viettää tavallista elämää, mittauskatetria ja rekisteröintilaitetta ei kuitenkaan saa kastella. Ruokailusta, oireista, nukkumaanmeno- ja ylösnousuajoista ja muista päivän tapahtumista pidetään päiväkirjaa.

Rekisteröinnin aikana saa syödä vain pääateriat, eli aikuisten on pidettävä ruokailujen välillä selvä neljän tunnin tauko. Kahvia, teetä, maitoa tai vettä voi juoda aterian yhteydessä. Välipalat, myös purukumi, makeiset ja pastillit, ovat kiellettyjä. Tuon kokeen aikana mun on tarkoitus tehdä 2h treeni piuhojen kanssa. Kuulostaa omituiselta, mutta odotan tuota testiä innolla. Josko taas aukeaisi yksi solmu. 

Tähän vuoteen on mahtunut kolme kuolemaa lähipiirissä ja on sanomattakin selvää, että kovin helppo tämä mennyt vuosi ei ole ollut. Ensin äiti, sitten äidin veli ja viimeisimpänä isän veli. Nämä kaikki siis toukokuun jälkeen. Moni ihminen on tullut sanomaan, että tiiän miltä susta tuntuu. Paskan marjat, jos et ole omaa äitiäsi tai todella läheistä ihmistä menettänyt, et todellakaan voi tietää miltä se tuntuu. Enkä edes ole yrittänyt selittää. Jokainen sen joutuu todennäköisesti jossain vaiheessa kohtaamaan ja mulle se valitettavasti osui jo nyt, vaikka olisin vielä kovasti omaa äiskää täällä apunani tarvinnut <3

Jollain tasolla pidän itseäni kuitenkin melko vahvana ihmisenä, sillä järjenjuoksu on kuitenkin pysynyt niin hyvällä tasolla kuin se olosuhteisiin nähden voi olla. Kyyneleitä on tullut vuodatettua paljon ja edessä on varmasti vielä vaikeita hetkiä. Mulla on kaksi ihanaa lasta, jotka ovat pitäneet mut arjessa kiinni. On lasten harrastukset ja siellä tietyt tukipilarit. Oma isäni on ollut myös totaalinen pelastus <3

Ystävät! Siinä on sellainen voimavara, joita ilman en myöskään olisi selvinnyt. Mulla on etuoikeus olla muutaman huipputyypin ystävä ja ne ketä tarkoitan, tietää sen kyllä. Kiitollisuus on ihan valtava. Ootte monia kertoja nostonut mut pohjalta ja toivottavasti oon osannut auttaa teitä vastaavissa tilanteissa <3

Urheilusta ei isommin ole kerrottavaa. Liikkunut toki olen. En ole minä, jos en pääse liikkumaan. Urheilijaksi en ole itseäni osannut enää vuoteen edes kutsua. Olen harrastellut kevyttä liikuntaa, jonka tarkoitus on ollut pitää pääkoppa jonkinlaisessa vireessä. Jossain vaiheessa olin jo valmis myymään pyörät ja kaikki mahdolliset triathloniin liittyvät varusteet, mutta siinä kohtaa mieheni onneksi osasi laittaa kapuloita rattaisiin ja jaksoi vielä luoda uskoa, että täältä noustaan vielä. Loppukesästä olin todella väsynyt, enkä jaksanut liikahdella läheskään joka päivä. Alakuloisuus on sellainen, että se vie mehut vahvemmastakin ihmisestä melko nopeasti. Välillä olo on ollut kuin viikon pöydällä lojuneella piimäpurkilla. Eli ei niin kovin hehkeä ja pirteä=) Olen yrittänyt asennoitua tähän tilanteeseen nyt niin, että mulla on nyt tällainen vaihe elämässä ja uusi parempi vaihe on tulevaisuudessa. Halu kisata ja menestyä ei ole kadonnut mihinkään, vaikkakin sitä ehkä jonkun tovin joutuu haeskelemaan. 

Syksyn alkaessa pääsin pariksi eräälle huippuvalmentajalle, joka on ollut todella merkittävä asia mulle. Saan olla mukana ohjaamassa kerta viikkoon tulevaisuuden junioreita ja antaa omaa osaamistani heille. Tämä asia on ollut mulle tärkeä myös siksi, etten oikein milloinkaan ole luottanut itseeni ja osaamiseeni. Ja parasta tässä toiminnassa on se, että sitä tehdään juuri oikealla asenteella ja lapset nauttii ihan täysillä! Odotan tuota kyseistä treenikertaa kuin kuuta nousevaa joka viikko.

Olen mielestäni etuoikeutettu, sillä olen päässyt tutustumaan ravintolisiin, joista voin vannoa olevan hyötyä. Mulla on ollut nyt käytössä kuukauden verran Suomen Terveysravinto Oy:n 

tuotteita. Kun aloin käyttään näitä lisäravinteita, olin hieman skeptinen. Onko näistä oikeasti apua? Kyllä on. Mun kohdalla jaksaminen on aivan eri tasolla kuin esimerkiksi kesällä. Olen jaksanut lenkkeillä päivittäin ja unenlaatu on entisten nukkuu-ei nuku-nukkuu öiden jälkeen parantunut todella paljon! Mielialakin on ollut (ainakin omasta mielestä=) paljon positiivisempi kuin ennen! Voin siis lämmöllä suositella kyseisiä lisäravinteita =)

Tulevaisuus näyttää siis omasta mielestäni kohtuullisen hyvältä. Terveyskiemurat on nyt viisampien käsissä ja jokunen solmukin on jo saatu auki, vaikkakin ne tuntui lähes umpisolmussa olleen. Peruskuntoa pystyn tekemään ja sekin on paljon se. Marraskuun 23.-26. mennään Rukalle seuraamaan Ruka Nordia maailmancup kisoja. Ihan mahtavaa. Lunta ja hyvää fiilistä. Hyviä vinkkejä perheen omalle kilpahiihtäjälle, joka kohta pesee äiskän mennen tullen. Näillä fiiliksillä siis kohti joulua =) 

Pysykäähän matkassa mukana, jonain päivänä on vielä mun vuoro lunastaa lupauksiani, näin ainakin yritän jaksaa uskoa =)