Terveisiä Toscanasta

Niin vierähti viikko Toscanan auringon alla nopeasti. Samoissa maisemissa oltiin kuin viime vuonnakin ja tänäkään vuonna ilma ei pettänyt ja saimme nauttia auringosta ja lämmöstä lähes joka päivä.

Reissuun lähdin sillä asenteella, että jokainen ajettu kilometri on plussaa ja mikäli hyvältä tuntuu, niin antaa soittaa vaan. Ketjua fillarissa riittää niin kauan kuin kuski jaksaa jauhaa. Menopäivä oli äärettömän raskas, koska matka alkoi kotoa siihen aikaan, kun peittoa kiskotaan entistä tiukemmin korviin. Tilannetta ei yhtään auttanut, että mulle tuli juuri tuona päivänä vuosi lisää mittariin ;) Perille päästiin kuitenkin iltapäivällä ja fillarit saivat jo silloin kosketuksen Toscanan polttavaan asfalttiin. Reissu aloitettiin kuitenkin melko iisisti ja matkaa kertyi vain n.45km. Sopiva aloitus ja levollinen yöuni oli taattu!

Seuraava aamu aloitettiin tietenkin aamupalalla hyvin nukutun yön jälkeen. Toiveissa oli, että  matkaväsymys olisi nukuttu pois ja ajaminen tuntuisi hyvältä. Matkaan lähdettiin kympin maissa ja tiedossa oli pitkähköä siivua ja mahdollisesti pientä tiukkaa nousua. Ajelut sujui leppoisasti hyvässä porukassa ja matkalla pysähdyttiin kaffeelle ja herkuille. Mäkeä kavuttiin juuri sopivasti ja sykekin pysyi lähes aisoissa =)

Seuraava päivä oli hyvin edellisen kaltainen. Piipahdettiin läheisessä fillarikaupassa tutkimassa mitä kaikkea kivaa sieltä löytyy. Osa porukasta teki kivoja löytöjä. Mäkeä kiivettiin taas paljon ja toki tultiin serpentiini teitä alas samalla mitalla. Illat tankattiin ja rentouduttiin kukin tavallaan. Itse sain ihania uusia ystäviä, joiden kanssa toivon yhteydenpidon jatkuvat reissun jälkeenkin =)

Keskiviikkona oli tiedossa mäkivetoja 3,7km mäessä. Mäki oli tuttu viime vuodesta ja tiesin siis mitä oli luvassa. Melkoisia happohyökkäyksiä reisiin ja henkistä paineensietokyvyn testausta. Olin jo päättänyt, että mäki ajetaan kovaa sanoi sykkeet mitä hyvänsä. Kaksi kertaa kiivettiin omaan tahtiin kukin omalla tasollaan. Toisessa vedossa luulin ottaneeni itsestäni kaikki irti ja kuvittelin vedon olevan myös viimeinen. Toisin kävi ja viimeinen veto runtattiin väliaika lähdöillä. Eli kisa. Minä jouduin sattuneesta syystä lähtemään viimeisenä, ties kuinka monta minuuttia ensimmäisen perään. Kummasti sitä itsestään löytää uutta virtaa ja saa kerättyä jo kertaalleen kaikkensa antaneen kropan uuteen iskuun. Happohyökkäykseltä ei siis vältytty, mutta olin enemmän kuin tyytyväinen ajettuun treeniin ja se palkittiinkin italialaisella herkkujätskillä kotikylän baarissa.

Torstaina ajettiin taas rauhallista pitkää siivua koko porukalla. Päivä oli kuuma ja vettä kului kiittettävästi. Jotain olin siis viime vuodesta ottanut opikseni. Kummasti sitä palautuu paremmin ja muutenkin pysyy virkeämpänä, kun vettä on riittävästi elimmistössä. Reissun loppuvaiheella oli mahdollisuus lähteä paljon puhuttuun mastomäkeen, josta olin viime vuonna 12% noususta huolimatta mielestäni selviytynyt kunnialla. Oli kuuma ja mäki jatkui jatkumistaan. Tuntui että pää kiehuu kypärän sisällä. Tykkäsin silti. Happoa, happoa ja happoa. Ajaminen tuntui yllättävän helpolta, vaikka kampi ei kovin vauhdikkaasti siinä kaltevuudessa enää pyörinytkään. Tiesin jo etukäteen mikä se fiilis on, kun mäen päälle pääsee. Ja sinne päästiin aika helposti! Vuoret on tehty valloitettaviksi ja haasteet rikottaviksi. Hyvä päivä. Kotimatkalle osui vielä 10km pitkä ylämäki, joka sekin rauhallisesti rullaten nousi melko helposti ylös. Kilsat liki 100km, joten tyytyväinen täytyy olla.

Maisemat mastolle noustessa oli henkeäsalpaavat.

Asenne se on mikä ratkaisee hyvin paljon!

Perjantaina oli tiedossa lepopäivä. Aamusta olin suunnitellut käyväni juoksemassa, mutta uni vei voiton. Päivää vietettiin Arezzon kaupungissa shoppaillen ja kahvitellen. Keli oli todella kuuma, mittari taisi auringossa näyttää yli 30 astetta. Päivä siis tallusteltiin kaupungilla ja jalat huusi hoosiannaa kun majapaikkaan saavuttiin. Jostain kummasta löytyi vielä virtaa ja sain hullutettua muutaman kaverin juoksulenkille. Hissukseen mentiin 5km ja uskon sen olleen hyvä juttu seuraavaa ajopäivää ajatellen. Kuonat lähti liikkeelle ja lepopäiväksi kaavaillusta päivästä tuli pieni treenipäivä.

Kaupungissa oli ihana istahtaa alas ja herkutella auringossa.

Lauantaina edessä oli viimeinen ajopäivä. Viikon pisin ja kaunein lenkki oli edessä. Samoja teitä ajeltiin kuin viime vuonnakin. Aurinko paahtoi ja mittari huiteli 27 asteessa. En valittanut, sillä vettä riitti ja aurinkoa olin toivonutkin reissulta. Jalka oli yllättävän kevyt ja silmä lepäsi Toscanan upeissa maisemissa. Kevät oli jo pitkällä ja pellot vihersivät todella kauniisti. Välillä pysähdyttiin tauolle ja matka jatkui. Jaksaminen oli yllättävän helppoa alla olevissa kuvan kauniissa maisemissa. Ikävähän näitä maisemia tulee, mutta kyllä koti on koti <3 Matkaa tuolle retkelle kertyi 108km ja enemmänkin olisin jaksanut helposti ajaa.

Näin oli Toscanan ajopäivät takana. Matkaa kertyi suunnilleen 462km. En olisi uskaltanut edes toivoa niin hyvää viikkoa. Viimeinen puolitoista vuotta on ollut äärimmäisen raskasta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukemattomia itkettyjä kyyneleitä on vuodatettu. Reissuun täytyy olla siis enemmän kuin tyytyväinen. Henkistä latautumista tapahtui todella paljon. Pyörän selässä oli aikaa ajatella asioita ja miettiä mennyttä vuotta. Itkua pidäteltiin jossain kohdin viikkoa, mutta sekin on tervettä, näin koen. Mitä tapahtuu jatkossa, sitä en osaa sanoa. Nyt on se hetki, kun kropalle pitää antaa hieman aikaa palautua ja sitten hetken päästä ollaan taas valmiita uuteen nousuun, toivottavasti. Leiri antoi hyvän sysäyksen itseluottamukselle, joka on ollut kadoksissa monestakin eri syystä jo pitkään. 

On sellaisia asioita, joiden myötä on opittava olemaan armollinen itselleen. Kroppa on siitä fiksu, että se kyllä ilmoittaa jos jokin osa-alue on pielessä ja itselläni näin on ollut jo jonkin aikaa. Sanotaan, että pienistä puroista kasvaa iso virta ja näin ollen mun monista murheista on kasvanut iso peikko, jota tässä nyt hiljalleen yritetään eksyttää. Mielestäni oikealla polulla ollaan, joten hieman uskallan jo fiilistellä tulevaa, joskin todella varovaisesti. 

Kiitos Toscana ja leirikamut. Mulla oli huikeita hetkiä teidän kanssa ja nauraa sai välillä (usein) maha kippurassa.  Jälleen on yksi kaunis helmi pujotettu mun muistojen kultaiseen nauhaan.

Kuvassa tiivistyy melko hyvin viikon fiilis. Kiitos Villelle kuvasta =)

Matka Toscanan auringon alle alkaa

Viime kerran kirjoittelusta onkin päässyt kulumaan luvattoman kauan aikaa. Tiedättekö sen tunteen, kun ikäänkuin poljette paikoillaan ja ei oo mitään sanottavaa. Odotat sitä fiilistä, että tää on kivaa ja se tuntuu hyvälle. Mä tiiän. Mun treenaaminen on ollut jo vähän liian kauan juurikin sitä ja näin ollen mitään järkevää kirjoiteltavaa ei ole ollut. Nyt kuitenkin pieni tilannepäivitys ennen reissua =)

Terveystilan kanssa on pieniä steppejä otettu eteenpäin. Aloin itsenäisesti ottaa selvää omista veriarvoistani ja etenkin rauta-arvoista. Tänä päivänä kun lääkäreihinkään ei aina ole luottamista. 

Raudan varastoarvot on ollut jo ties miten kauan tyhjillään ja nyt oonkin kiskonut rautaa kaksin käsin! Kontrollikäynti oli juuri tällä viikolla ja ferritiini arvo oli pompsahtanut kivasti ylöspäin. 

Oikeastaan tuo näkyy vasta jaksamisessa ja vireystilan nousussa, mutta muiden oireiden poistumista odottelen enemmän kuin paljon. Lääkäri piti mua kuitenkin onnekkaana, sillä pystyn ottamaan 300mg rautaa päivässä ilman minkäänlaisia haittavaikutuksia ja ennen kaikkea se imeytyy. Oikealla tiellä kuulemma siis ollaan =)

Kovilla sykkeillä treenaaminen on nyt toistaiseksi kielletty, joten Italiaan lähden keräämään kestävyyttä, nauttimaan maisemista ja toivon saavuttavani viikon aikana sisäisen rauhan. Mennyt vuosi on ollut äärimmäisen raskas kaikkine erilaisine tapahtumineen. Ei niistä sen enempää, päivä kerrallaan on porskutettu eteenpäin ja tässä ollaan nyt.

Mites tulevaisuus ja treenit? No,en ole luovuttaja tyyppiä. On sanomattakin selvää, että jos ja kun saan vielä itseni terveeksi ja pääsen normaali treenien pariin, niin todella aion katsoa mihin rahkeeni riittävät. Mennyt 1,5 vuotta on ollut raskasta, sillä en ole tuntenut itseäni urheilijaksi lainkaan. Tää kuulostaa tietty monista oudolta, mutta kun putoat kilpaurheilijasta tavallisen taapertajan tasolle, joka hengästyy jo raput noustessaan, niin on siinä hetken jos toisenkin sulattelemista. Tahto on edelleen kova, joten uskon sen riittävän ja täältä vielä noustaan, kunhan sen aika on. Terveys etusijalla mennään, sillä kahden lapsen äitinä  terveydellä ei ole leikkimistä!

Just Do It!

 Nyt pitää kiirehtiä jo lenkille. Lento lähtee huomenna sunnuntaina aamusta kohti Roomaa ja seikkailu alkaa. Kotiväkeä tulee hemmetin kova ikävä, mutta arki maistuu taas makeammalta, kun on viikon poissa! Palaan koneen ääreen Italiasta palatessani ja kerron miten reissu meni! 

Aurinkoista kevättä kaikille lukijoilleni, kiitos kun ootte ollut mun tukena kaikkina näinä vaikeina aikoina. Arvostan suuresti!

Uskotaan unelmiimme!