tiistai 26. lokakuuta 2021

Minä ja mun tarina

Onpa jotenkin jännittävän kutkuttavaa herätellä tämä blogi eloon muutaman vuoden tauon jälkeen. Kiitos silti seuraajilleni, joiden toiveesta tätä tässä juuri nyt postaan. Samalla oon ihan super innoissani saadessani jakaa ajatuksia reenaamisesta ja ihan vaan hetkiä meidän arjesta ruuhkavuosien keskellä.

Ajatukset sinkoilee sinne tänne, enkä oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Kahdessa vuodessa on tapahtunut paljon, mutta tavallaan ei kuitenkaan mitään erikoista. Tai itse ehkä ajattelen niin. Kerrotaanpa nyt alkuun kuitenkin hieman omia taustojani, jos jokunen uusi lukija sattuu tätä lukemaan.

Minä olen 37-vuotias kahden tyttölapsen äiti, jonka elämää tahdittaa hyvin vahvasti lapsiperhe arjen lisäksi triathlon ja kaikenlainen liikkuminen. Tytöt ovat  8- ja 12-vuotiaat. Molemmat tytöt harrastavat yleisurheilua, hiihtoa ja ratsastusta. Keppihevostelu on myös meidän perheessä vahvasti esillä. Vanhempi tyttäreni seuraa aika vahvasti mun jalanjälkiä ja onkin tehnyt jo pieneen ikäänsä nähden kovia tuloksia kestävyysjuoksu matkoilla. Perheeseen kuuluu myös aviomieheni Sami, joka on yrittäjä metallialan perheyrityksessä. Meillä on yhteistä taivalta takana jo vuodesta 2001 lähtien, joten on sanomattakin selvää, että toisen tuntee enemmän kuin hyvin. Mun mielestä se on ihan huikeaa, että ollaan saatu kulkea tätä matkaa yhdessä jo niinkin kauan ja ehditty näkemään upeita hetkiä, toki myös niitä elämän varjopuolia. On selvitty todella ikävistäkin tilanteista, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että jokainen niistä on vahvistanut tätä suhdetta ja jokaisella tapahtumalla on varmasti ollut tarkoituksensa tässä elämänkaaressa.

Perheeseen kuuluu myös nelijalkainen ystävämme Peppi, joka on vuonna 2017 syntynyt Kääpiöpinseri. Rakas perheenjäsen, joka on useimmiten aina siellä missä mekin. Peppi tuli meijän elämään 2017, jolloin menetin oman äitini syövän uuvuttamana. Tästä aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta tästä aion kirjoittaa vielä myöhemmässä vaiheessa ja miten se on meidän perheen arkeen vaikuttanut. Peppi on sellainen läheisyydenkipeä sydäntenmurskaaja, joka saapui meijän elämään juuri oikealla hetkellä, suuren surun ja menetyksen keskelle. 

Mistä löysin tieni triathlonin pariin? Mun tarina on aika tavallinen, tai itse koen sen niin. Olen aloittanut liikunnan harrastamisen jo 3-vuotiaana, jolloin kisasin ensimmäiset hiihtokisani. Tuolloin sitä ei vielä juuri hiihtämiseksi voinut kutsua, eikä se paljon sen kummoisempaa ole vieläkään =) Huonosta tekniikasta huolimatta tykkään hiihtää. 7-vuotiaana taisin ensimmäisiä kertoja mennä Vammalan Seudun Voiman yleisurheilutreeneihin. Liikuskelin muutamia kertoja viikossa näiden treenien myötä ja iän karttuessa homma alkoi muuttua enemmän totisemmaksi. Miten mursin tieni nuorten yleisurheilu maajoukkueeseen? Tässä on taustalla niinkin karu tarina, kuin että aloin 13-vuotiaana kokea olevani liian lihava ja aloin laihduttamaan juoksemalla joka päivä 12-15km lenkkejä. Paino tippui, mutta samalla myös kunto nousi ja juoksu alkoi kulkemaan. Onneksi aika pian tajusin, ettei tämä ole oikea taktiikka ja löysinkin itselleni valmentajan. Ensimmäisistä junnujen SM-kisoista lähtien pääsin nauttimaan podium-sijoituksista ja syömishäiriö poistui onneksi melko nopeasti. Lopullinen päätös tälle ruuan kanssa kikkailulle tapahtui vuonna 2001, kun tapasin nykyisen aviomieheni. Kiitos siis myös siitä, että hän tuli elämääni. Vuodesta 2001 eteenpäin kierrettiin mieheni kanssa kisoja ympäri Suomea ja nähtiin paljon eri paikkoja. Olin myös siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että pääsin edustamaan Suomea lukuisissa nuorten arvokisoissa. 

Tytöt ovat syntyneet 2009 ja 2013. Juoksu on ollut mukana vahvasti vielä noina vuosina, mutta jossakin kohtaa jalkavaivat ja mielenkiinto pelkkää juoksua kohtaan alkoi laantumaan. Mielessä pyörähti jo silloin ajatus, että triathlon on mielenkiintoinen laji. Uida oon aina osannut jollain lailla, mutta matka tälle tasolle on ollut pitkä. 2015 taisi olla vuosi, kun päätin kokeilla triathlonia ja liityin Nokialaiseen seuraan. Korostan, että mun piti vaan alkaa harrastelemaan ja unohtaa kilpaurheilu. Toisin kävi. Kerran kilpaurheilija on aina kilpaurheilija. Pyörä kulki melko pian jo kohtuullista vauhtia ja juoksu oli vahvaa. Uinti olikin sitten jotain ihan muuta. Eka tri kisa mulla on ollut täällä Sastamalassa Voimarinteen sprintti. Uinti oli selviytymistä ja muut sujui mallikkaasti. Silloin taisin voittaa koko kisan ja aloin miettimään, että tästä voisi vaikka tullakin jotain.

Kisoja tuli ja meni ja joka kisassa uinti oli ihan hirveää ja pelottavaa. 2016 syksyllä alkoi terveys reistailemaan ja lääkärissäkäynnit olivat lähes arkipäivää. Oli nenäontelon kasvainta, refluksitautia ja selittämättömiä hengitystieoireita. Tuskaista taistelua arjen kanssa, koska tietämättömyys varjosti matkaa joka päivä. Poskiontelot leikattiin kahteen otteeseen ja siitä toipuminen otti oman aikansa. Samaan aikaan taustalla oli suuri tuska oman äidin jo vuosia jatkuneesta sairastelusta ja tilanteen heikkenemisestä. Keväällä 2017 oli alettava käsittelemään sitä ikävää ja pelättyä aihetta, että äiti ei selviäisi enää kauan. Tuska velloi päivästä toiseen ja arjen oli pyörittävä. Soitto äitienpäivän jälkeisenä aamuna muutti elämän suunnan, rakas ihminen oli nukkunut yöllä pois. Vielä edellisenä päivänä oltiin veljeni kanssa katsomassa äitiä sairaalassa ja lähtiessämme sanottiin näkevämme taas huomenna. Huomista ei näkemisen merkeissä enää tullut, vaan päivä muuttui mustaksi hyvinkin nopeasti. Samalla kun kirjoitan tätä, huomaan ajautuvani vahvasti tuohon aamuun. Muistan sen konkreettisen kivun, joka kehoni läpi viilsi. Tajusin heti, että silloin 4- ja 8-vuotiaille oli pystyttävä kertomaan tämä tosiasia mummista, joka aina niin auliisti auttoi meidän arjessa. Samalla tiedostin isäni tilanteen, joka oli aivan yksin tämän surun keskellä. Mulla ei ollut kuin yksi mahdollisuus, olla vahva ja selviytyä. 

Noina vaikeina aikoina olin siinä mielessä onnekas, että mulla oli ja on edelleen rakas ystävä, joka keitti kahvia, teki voileipää ja kuunteli. Parasta ja samalla pahinta oli se, että hän oli käynyt noin vuosi sitten saman tilanteen läpi. Oon super kiitollinen noista hetkistä, sillä tuskin olisin edes tajunnut syödä ja juoda. Päivät ja viikot kuluivat ja arki rullasi omalla painollaan. Koin, että minusta oli tullut entistä tärkeämpi, sillä tunsin tietynlaista velvollisuutta kannatella oman ja lapsieni surun lisäksi isäni surua. 

Tuosta kesästä mulla ei ole kovin vahvoja muistoja, mutta se lienee kuulunut asiaan. Oli kulunut kuukausia ja kuulin ikäviä asioita, joita vieläkin kannan tietyllä tavalla sisälläni. Ne satutti ja satuttaa tänäkin päivänä. Me kuitenkin selvittiin ja vaikka suru on muuttanut muotoaan, se on läsnä viikoittain monessa eri tilanteessa. Äiti oli meillä arjessa paljon mukana ja on sanomattakin selvää, että muistoja on paljon. Tähän voisin tiivistää, että kukaan, joka ei ole elämässään menettänyt rakasta ja hyvinkin läheistä ihmistä, ei voi tulla sanomaan, että tiedän miltä susta tuntuu. Et tiedä, ennenkuin se osuu omalle kohdalle, valitettavasti. 

Mitä on tapahtunut tuon vuoden 2017 jälkeen? No aika paljon, mutta koitan sen nyt tiivistää jollain tavalla. Vuoden 2018 alkupuolella päätin, että suvantovaihetta elänyt triathlon saisi kokea uuden nosteen ja aloin etsiä itselleni valmentajaa. Tuo päätös ja muutos on kantanut tähän hetkeen asti ja oonkin ihan super kiitollinen, että uskalsin tuon askeleen ottaa. Puolessa välin vuotta 2018 vastuu mun valmennuksesta siirtyi Osmon Miikalle ja sillä tiellä ollaan. Jo vuosi 2019 osoitti, että meijän yhteistyö toimii ja menestystä tuli mm. Lahden Ironmanin puolimatkalta, Joroisilta puolimatkan SM-kisoista ja muutamista muista karkeloista. Tuona vuonna vaihdoin myös työpaikkaa ja se oli iso muutos mun elämässä.

Vuonna 2020 sairastelin jonkin verran, mutta onnistuin kisaamaan muutaman kisan Koronasta huolimatta. Taisi siellä SM-mitalikin tulla, vaikka kisat kahteen jäikin. 

Alkuvuosi 2021 meni plantaarifaskiitin säestämänä ja lähes ilman juoksua. Lahti Ironmaniin ilmoittauduin aivan viime tipassa, mutta jälkeenpäin ajateltuna se jos mikä oli loistava päätös. Olin tuossa paahtavan auringon alla kisatussa hellekisassa oman ikäluokkani 5., vaikka jo tuossa kisassa selkäni osoitti ikäviä merkkejä. Sitä suuremmalla syyllä tuo kisa tuntuu huikealta, sillä matkassa kulki silloin jo varmuudella välilevynpullistuma. Osallistuin hieman samalla taktiikalla Oittaan perusmatkan SM-kisoihin, ilmoittautuminen sisään juuri ennen sen sulkeutumista. Tuo kisa oli myös hellekisa ja pullistuma selässä hidasti kulkua uintia lukuunottamatta merkittävästi. 

Missä mennään nyt? Selässä tosiaan todettiin Oittaan kisan jälkeen massiivinen välilevynpullistuma. Tieto meinasi ja hetkittäin onnistuikin vetämään maton jalkojen alta. Muutaman viikon ajatustyön jälkeen päätin, että täältä noustaan jälleen kerran. Kuvainnollisesti sanoen henkisesti kuraojassa kieppuminen ei ole mun juttu. Vaikeudet vahvistaa, niin sanotaan. Olin jo selvinnyt monista ikävistä asioista, niin miksi tämä onnistuisi lyttäämään mut lopullisesti. Ei onnistunut. 

Käyn säännöllisen epäsäännöllisesti Fysioterapiassa ja hänen ohjauksessa vahvistan selkääni täsmäliikkeillä. Lisäksi jumppaan selkää kotona lähes päivittäin. Olen onnekas, sillä oon kokoajan pystynyt liikkumaan jollain tasolla ja viikko viikolta tilanne on mennyt parempaan suuntaan. Tällä hetkellä pystyn jo juoksemaan muutamia kymmeniä metrejä, mutta olen pyrkinyt säilyttämään maltin ja pitämään käsijarrua vielä sopivasti päällä. Pyörää pystyy ajamaan, kunhan ajoasento on kunnossa. Tehoja saa siis naisesta revittyä irti ja hapenottoa rassaamaan pyörän avulla. Kävellyt olen paljon, enemmän varmasti kuin ikinä ennen. Uinti sujuu myös ongelmitta, joten eipä tässä isompaa hätätilaa ole päällä. 

Tavallaan olen kiitollinen tästäkin vaiheessa mun elämässä. On ollut aikaa miettiä asioita ja sitä mikä elämässä oikeasti merkitsee ja mitä elämältä haluan. Ja jos voi sanoa, niin pullistuma päätti tulla visiitille ihan kreivin aikaan. Uskon vahvasti, että ensi kesänä saa taas vetää kisapukua päälle ja pääsee "nauttimaan" ihanan kamalasta kisaamisen tunteesta. Kaipaan tavallaan sitä kisaamisen fiilistä ja kisapaikkojen ilmapiiriä. Triathlon kavereita, joita on tässä vuosien saatossa tullut matkaan mukaan monia, kaipaan myös. Toivon myös ensi ja tulevilta kesiltä korona tilanteen helpottumista, sillä meijän tytöt nauttii käydä mun kisoissa kannustamassa. Tänä kesänä he eivät valitettavasti päässeet mukaan. Onneksi mieheni on innokas huoltaja, joka lähtee kisaan kuin kisaan enemmän kuin mielellään. 



Tässä mielestäni sopiva aloitus blogille. Voisin itsestäni kertoa vaikka miten paljon lisää, mutta josko jätetään seuraaviin teksteihin aiheita. Kiva jos jaksoit lueskella loppuun, tässä oli mun tarina noin lyhykäisyydessään. Onhan sitä kuitenkin yhtä jos toista tapahtunut, kun sen sanoiksi kirjoittaa. 


keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Kesä 2019

Lupailin Vierumäen kisan jälkeen jonkinlaista koostetta menneestä kesästä ja nyt on sen aika kun saan jotain kirjoitettua.
Miten menneen kesän tuloksiin päädyttiin, kerronpa hieman siitä.

Syksyllä 2018 oli aika ottaa härkää sarvista ja päätin ottaa Osmon Miikkaan yhteyttä. Äidin kuolemasta oli jo sen verran aikaa, että uskoin kykeneväni ohjelmoituun harjoitteluun ja totta puhuakseni kaipasin elämääni jotain tavoitteellista tekemistä.
Silloin ei vielä uskallettu kisoista puhua, vaan alettiin luomaan pohjaa, jotta kroppa kestäisi kovempaakin rääkkiä. Syksy ja talvi sujui hyvin, en juurikaan sairastellut, ellei nyt muutamaa pikku flunssaa lasketa. Määrää tehtiin juuri sopivasti, välillä ehkä vähän väsytti ja kiukuttikin, mutta ei kuitenkaan liikaa.
Talvi vaihtui kevääksi ja sama tahti jatkui, treeniä ja lepoa sopivassa suhteessa. Jossain kohdin lyötiin Miikan kanssa jotain kisoja lukkoon ja Vantaa Triathlon valikoitui ekaksi kisaksi, mistä olisi sopiva aloittaa parin vuoden kilpailutauon jälkeen. Kuinka ollakkaan, kuin nakutettu pari viikkoa ennen kisakauden alkua muhun iski megaluokan flunssa ja näin ollen kaavailtu kisakauden avaus jäi väliin. Harmitus oli käsinkosketeltava, mutta kisan skippaaminen oli kesän kannalta ainoa järkevä vaihtoehto. Alkoi siis näyttää siltä, että Lahden Ironman tulisi olemaan mun avauskisa kahden vuoden kilpailemattomuuden ja ongelmien jälkeen.

Paineet alkoivat hieman pakkaantua ja ilmassa alkoi olla havaittavissa paniikin omaista oleilua. Lahden kisaviikonloppu alkoi lähestyä ja perjantaina 28.6. köröttelimme koko perheen voimin Lahteen. Illalla käytiin kisapaikalla ihmettelemässä kansainvälisen kilpailun tunnelmaa ja jännitys tuntui kirjaimellisesti koko kehossa. Pulahdimme illalla tutustumassa seuraavan päivän uintireittiin ja paniikki ja epätoivo kasvoi entisestään.
Järvessä kävi senpäiväinen läikkä, että luotto omaan uintiin hävisi käytännössä kokonaan. Ilta menikin seuraavaa päivää märehtien, kaikki tuntui mukamas uudelta, kun edellisestä otatuksesta oli tovi aikaa.
Aamu valkeni Lahdessa ja aamupala tökkäs kurkkuun. Koitin väkisin kiskoa jotain hotellin aamupala pöydästä kitusiini, olihan edessä debyytti puolimatkan kisa ja energiaa tarvittaisiin. Kevyt aloitus kilpailemiselle, ehdin miettiä kerran jos toisenkin, että selviänkö.
Lähdettiin hyvissä ajoin kisapaikalle, pyörän tsekkaus ja vaihtoalueelle telineeseen roikkumaan ja odottamaan tositoimia. Vaihtopussukat toiseen paikkaan ja odottamaan starttia. Kello mateli ja syke nousi nousemistaan. Oli siinä coutsilla ja mun miehellä Samilla tyynnyttelemistä. Lapset kyseli yhtä ja toista, melkoista sekamelskaa ajoittain.

Vihdoin tuli aika alkaa kiskoa märkkäriä ylle ja karsinaan odottamaan omaa lähtöä 1800 muun triathleetin kanssa. Viimeiset tsempit läheisiltä ja pienin askelin kohti rantaviivaa. Syke oli paikalla seistenkin 125, joten ihan rentona en pystynyt kisaan lähtemään. Aika koitti ja rennoin askelin kohti vellovaa Lahden matkustajasataman rantaa. Ensimmäisen 50m aikana tiesin, että uinti tulee olemaan yhtä helvettiä. Olin jo valmis nostamaan käteni pystyyn sen merkiksi, että noukkikaa mut pois täältä.
Sisulla vaan eteenpäin ja aika nopeasti huomasin, etten suinkaan ollut ainoa joka joutui välillä rintauintiakin uimaan. 1900m uintia alkoi kuin alkoikin kääntyä loppusuoralle ja siinä kohtaa kun rantauduin olin äärettömän onnellinen, etten keskeyttänyt vaan taistelin ja pääsin tallustamaan kohti T1 vaihtoa. Uinnin jälkeen olin 17. omassa ikäluokassani. Matkaan meitä taisi lähteä vähän vajaa 60 naista.

Kamat vaihtoon ja pyöräkin löytyi hyvin nopeasti. Pyöräreitti oli osittain tuttu, koska oltiin siihen käyty kesällä tutustumassa treeniporukan kanssa.
Pyöräilyssä tuli heti selväksi, että uinnissa hörppimäni vesi hölskyy ilkeästi vatsassa ja jossain kohdassa juuri ottamani geeli tuli järviveden sävyttämänä hissillä ylös. Se siitä energiasta. 70km kohdalla alkoi aivan jäätävä vatsakramppi, enkä pystynyt ajamaan aero asennosta ollenkaan. Taas koeteltiin suomalaista sisua ja sain kuin sainkin pungerrettua viimeiset 20km kipujen kanssa. Vaihtopaikalle tullessa Sami huusi, että vahva pyörä ja kivuista huolimatta olin nostanut osakkeitani. Ajoin pyöräosuuden oman ikäluokkani 2.nopeinta vauhtia. Jes!

Juoksuosuuden alussa vatsa velloi edelleen, mutta eteenpäin oli  mentävä ja jokusen kilometrin jälkeen matka alkoi taittua paremmin. Matkalla oli ihan hirveästi tuttuja kannustamassa ja coutsikin ehti oman kisansa lomassa kannustaa! Tiesin, ettei kärki ole kaukana ja jotain väliaikatietoja Samikin koitti huudella. Lahden juoksureitti oli aivan huikea, musiikki pauhasi ja yleisö mylvi. Todellinen kansainvälisen kisan tunnelma. Kylmät väreet menee vieläkin pitkin selkäpiitä. Oman tunteikkuuden juoksuosuudelle toi se, että mun perhe ja etenkin lapset kannustivat jokaisella kierroksella moneen kertaan.
Viimeiset kilometrit alkoivat kääntyä eteen ja tiesin että nyt on vaan jaksettava. Maalisuora punaisella Ironman matolla päällystettynä kääntyi eteen, oma perhe ja muutama tärkeä ystävä kannustivat. Aivan huikeaa, kaikki kipu ja tuska unohtui kun sai lasketella maaliin. Hetken keräilin itseäni ja perhekin ehti maaliin. Halaukset ja tieto Samilta, että mä olin kolmas! Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut? Ei hemmetti, en uskonut todeksi ollenkaan. Selitin vaan, että joku tulee rolling startin takia vielä ohi, eipä tullut ei. Kello pysähtyi Lahden jo hivenen pimenevässä illassa aikaan 5.03,56.

Kun päästiin kisahulinasta autolle ja sain puhelimeni käteen, en voinut uskoa sitä viestien määrää. Niin moni oli seurannut ja jännittänyt kisaa. Soitto omalle isälle, joka on ollut läsnä arjessa äidin kuoleman jälkeen todella paljon. Sain kerrottua miten kisa meni ja puhelimen toisessa päässä oli syvä hiljaisuus. Iskä joutui hetken keräilemään itseään, kun liikuttui onnesta. Aika upeeta, sanat ei riitä kertomaan.
Kello oli ties mitä ja palkintojenjako oli seuraavana päivänä. Mietittiin hetken hotellia, mutta koti-ihmisenä halusin omaan sänkyyn nukkumaan. Kotona oltiin ehkä kahden-kolmen välissä yöllä ja aamulla startattiin seiskan maissa Samin kanssa kohti Lahtea. Mun iskä saapui meille ja tytöt saivat jäädä kotiin nukkumaan.
Palkintojenjako oli niin tunteikas. Roskia meni silmään tuon tuosta ja tuntui edelleen käsittämättömältä, että olin tuossa tilaisuudessa. Mulle avautui tilaisuus lunastaa MM-kisalippu Nizzaan, mutta päätin jättää sen väliin. Koen, että uusia mahdollisuuksia avautuu vielä eteen ja jos ei avaudu, niin ehkäpä tällä oli joku tarkoitus. Käytiin vielä Samin kanssa kävelemässä mun kisajumeja pois edellisen päivän kisareitillä ja pääsin vielä fiilistelemään mennyttä. Lahti jätti sydämeen pysyvän jäljen ja aion vielä palata =) Lahden kisan jälkeen päällimmäinen tunne oli se, että oli aika siistiä olla back in business =)

Kisan jälkeen oli melkoinen adrenaliini kehossa pari päivää, sitten se iski. Kuolemanväsymys. Muistan kun makasin kotona pehmeällä karvamatolla ja lapsetkin kyseli onko sulla äiti kaikki ok? Olihan mulla, olin vaan ihan hemmetin väsynyt. Arki on kuitenkin se, joka rullaa kaikesta huolimatta.
Ruoki lapset, pese pyykit, viikkaa pyykit, kuskaa hoitoon, harrastuksiin. Imuroi, pyyhi pölyt, pese lattiat. Lohduta, pidä sylissä, lue satua ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Äitiys, se on sitä ja samassa koitat olla vielä menestyvä urheilija. Soppaan lisätään vielä mies, joka tekee töitä lähes 24/7, niin paletti on aika värikäs. Tällä paletilla on menty kuitenkin jo useampi vuosi ja reenaankin oon ehtinyt ihan kohtuudella. Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka joskus tuntuukin että kai sitä helpommallakin voisi päästä. Mutta, jos se olis helppoa, kaikki tekisi niin. "Triathletes aren´t born, they are made."

Väsymyksestä ja kisajumeista selvittiin ja tuli hetki, kun Joroisten legendaariseen kisaan oli n. viikko aikaa. Viimeisillä minuuteilla päätös lähteä kokeilemaan SM-kisaan ja ilmo sisään muutamaa minuuttia ennen ilmoittautumisen sulkeutumista. Joroisten kisaan ei siis sen kummemmin panostettu.
Lähdettiin koko perheen voimin jälleen matkaan ja oman lisämausteen soppaan toi meijän kääpiöpinseri Peppi, joka pääsi myös matkaan mukaan. Oli siinä tohinaa kerrakseen, kun illalla hotellihuoneeseen ahtauduttiin ja äiteellä kisajännitys taas tapissa ja hermo ihan pikkusen piukalla.
Kaikki sujui kuitenkin oikein mallikkaasti ja yö laskeutui Varkaudessa päällemme.
Aamupalalla se tökkäs taas, ruoka meinaan. Katteltiin, kun Tuiskun Antti pisteli puuroa viereisessä pöydässä hyvillä mielin. Onneksi sain kuitenkin jotain kitusista alas ja päätin, että tänään en stressaa lainkaan. Olihan tää jo tuttua touhua, kun elämäni toinen puolikkaan kisa oli edessä.
Kisapaikalla pystyi aistimaan sen paljon puhutun Joroisten hengen. Suomen Hawaiji oli tavoittanut mutkin elämäni ensimmäistä kertaa. Joroisilla olikin omat juttunsa, kun T1 ja T2 oli ihan erillään toisistaan. Paikalla oli onneksi paljon tuttuja tri kamuja, joten neuvoja tuli ja paljon.
Valvatuksen rannassa rauhoitin mieleni ja keskitin ajatukseni siihen, mitä oli kisan jälkeen edessä. Syy miksi meillä oli koirakin mukana, oli se että lähdimme kisan jälkeen mökillemme Rukalle. Puhdas luonto, jylhät maisemat ja se rauha, niitä mietin Valvatuksen rannassa.
Uinti starttasi ja heti ekoista käsivedoista alkaen tiesin, että tästä tulee hyvä. Rantauduin ja kurkkasin kelloa, jes! Sami oli tyttöjen kanssa vaihtopaikan läheisyydessä ja kuulin vaan huudon "tosi hyvä uinti". No sitä se kyllä oli Lahden räpellyksen jälkeen. Sen vaan tietää kun se lähtee kulkemaan.

Vaihdossa koppuloin vähän turhan kauan ja annoin siimaa kilpasiskoille. Pyörän selkään hyvävoimaisena ja pieni pelko Lahdessa yllättäneestä vatsakrampista. Olin tehnyt selvät suunnitelmat energioiden ottamisen suhteen ja päätin pysyä siinä. Lahdessa tuokin meni hieman säätämiseksi ja kisa tuli rämmittyä aika vähillä energioilla. Pyörä kulki hemmetin hyvin ja ongelmia ei oikeastaan ollut. 

T2 tuli eteen ja kuulin olevani toinen, what? Olin miettinyt, että jos oon kymmenen sakissa, niin hyvä juttu. Ero edellä menevään Lottaan oli n.40s. Me juostiin 5km lenkkejä ja ero pysyi samana lähes koko ajan, välillä taisi vähän kaventua. Viimeinen kierros alkoi ja Sami huusi, että nyt taistelua, Suomen mestaruus menee n.40s päässä. Aattelin, etten tule sitä saamaan kiinni. Kaikkeni tein, enkä antanut piiruakaan periksi. Pahalta tuntui. Ehkä n. kaksi-kolme kilsaa ennen maalia sain Lotan selän silmiini ja päätin, että kaikki tai ei mitään. Saavutin hänet yllättävänkin helposti ja jäin perään juoksemaan hetkeksi. Pieni vauhdin nosto ja Lotta kiristi myös. Vauhti pois ja itseluottamuksen nostoa. Tiesin, että matkaa ei enää ole kovin paljon ja päätin laittaa kaikki mitä jaloista irtoaa peliin. Se toimi! Ero alkoi kasvaa ja tiesin, että hyvin tulee käymään. Samikin oli niin hemmetin jännittynyt, että oli juossut metsään vastaan. Se huusi jotain, mutta en todellakaan muista mitä =) Tytöt ja koira odotti maalisuoralla. Mulla meni kylmät väreet, kun ylitin maaliviivan suomen mestarina. Aika yllätti ja se kirjattiin nyt 4.42,34. Puhelu coutsin kanssa on jäänyt mieleen, taisi hänkin olla vähän yllättynyt.




Voi että miten onnellinen olinkaan. Maalissa sain lämpimät halaukset ja pusut perheeltäni. Oltiin kaikki vähän yllättyneitä. Puhelin oli taas tukossa ja kyyneleet vieri pitkin poskia kun luin viestejä ja soittelin isälle. Mielessä kävi monesti ajatus, että voisinpa soittaa äitille. Se olis varmasti ollut ylpeä musta.
Voi Joroinen minkä jäljen jätit, aivan mieletön tunnelma ja loistavasti järjestetty kisa. Sieltä matka jatkui onnesta soikeena kohti Rukaa, kiitollisuus vahvana mielessä.

Rukalla palauteltiin ja rakenneltiin autokatosta. Aurinko porotti hellelukemia koko viikon ja nautittiin olostamme sen minkä jaksettiin. Seuraava startti pyöri jo mielessä. Mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mitä, mutta kotikylän legendaarinen Stormin Teräsmieskisa vei voiton. Olihan se siistiä päästä kisaamaan kotikylällä tuttujen kannustaessa. Kisa oli sprintti ja palveli vallan hyvin tässä kohtaa.
Uinti oli 300m ja siinä jäin niin pahasti pussiin, että annoin Venla Koivula-Huttuselle riittävästi siimaa. Seuraavaksi räpistelin märkkärin poisottamisen kanssa ja siiman pituus taisi venähtää jo liikaa. Pyöräily oli n.18km ja jalat ei oikein olleet yhteistyökykyiset. Pyörä kulki siitä huolimatta melko hyvin ja juoksu osuudelle lähdettiin Venlan johtaessa. Erosta en tiedä, mutta selkeä se oli. Juoksu lähti kulkemaan mulla hyvin ja saavutin Venlaa jokaisella kierroksella. Matka loppui kuitenkin kesken ja Venla vei voiton n.13 sekunnin erolla. Hyvä kisa ja herkisti mukavasti.












 










Kesän viimeisempänä triathlon starttina oli Vierumäen perusmatka. Kisa oli elokuun lopulla ja keli oli melko kolea. Tähän reissuun lähdettiin isännän kanssa kahdestaan. Jo menomatkalla sanoin Samille, että kumpa kisa olisi ohi ja kausi paketissa. Jännittäminen ja kisaaminen oli verottanut voimia ja oli ikäänkuin vaikea löytää kisafiilis vielä kerran. Yövyttiin Vierumäellä ja päästiin tutustumaan kisareitteihin jo edellisenä iltana. Uinti vaikutti mielenkiintoiselta, sillä uinti tapahtui kahdessa eri järvessä. Välissä ylitettiin pieni kannas ja matka jatkui.
Kisa-aamu koitti ja kyllä vain, tuttu ja jo jollain tapaa turvallinenkin jännitys oli jälleen paikalla. Aamupala tuijotti mua silmästä silmään, mutta jälleen kerran sain sen puoliväkisin kiskottua alas. Lähdettiin kisapaikalle, pyörä tsekkaukseen ja sille kuuluvaan paikkaan. Vaihtopussukat samoin.
Kisapaikalla näin onneksi ihanan ja leppoisan seurakamuni Piritan, joka sain mun mielen aika hyvin rauhoittumaan. Olihan edessä kesän viimeinen triathlon kisa ja siitä oli tarkoitus nauttia. Edessä olisi pitkä tauko kisaamisen suhteen.
Lähdettiin Piritan kanssa verryttelemään ja ekaan "järveen" päästessämme oli sanomattakin selvää, että kylmää kyytiä on tiedossa. Henki salpasi ja jokusen uintia muistuttavan käsivedon ja räpistelyn jälkeen sormet oli aivan sinertävät. Hyrrr. Ihan kamalan kylmää vettä oli.
Startti alkoi olla liki ja elämäni ensimmäistä kertaa lähdin uimaan ensimmäisten joukossa, vaikka tiesinkin ettei vauhtini tulisi sitä olemaankaan. Niinhän siinä kävi, että henki salpasi ja happea ei saanut vedettyä kunnolla. Rauhoitu Jonna, hoin itelleni ja muutaman vedon jälkeen homma lähti sujumaan. Ekasta prutakosta siirryttäessä isompaan lätäkköön se tuntui todella lämpimältä. Uinti sujui ihan kohtuudella ja rantaankin pääsin hyvävoimaisena.


Kaamea nousu T1 vaihtoon. Kävele en metriäkään, tää on kisa ja kaikki sekunnit on kultaakin kalliimpia. Hirveellä puuskutuksella vaihtoon ja pyöräkamat päälle. Fillari ja menoks. Hirvee vilu, se oli päällimmäinen ajatus kun lähdin pyöräilemään.
Pyörästä ei jäänyt mitään erityistä kerrottavaa, sellaista perusvarmaa ajoa. Reitti ei ollut mikään järin vauhdikas, mutta töitä sai tehdä koko ajan.







Edessä oli T2 vaihto ja nopealla vaihdolla juoksuun. Juoksureitti oli mukavan tasaista, muutamaa mäkeä lukuunottamatta. 10km tuntui lyhyeltä puolikkaiden jälkeen ja vauhtiakin jaksoin pitää ihan mukavasti. Maalisuora aukesi ja voitin oman ikäluokkani aika reilusti. Olisiko seuraava ollut n.15min päässä. Aivan mahtava lopetus triathlon kisojen osalta ja nyt se toivomani kausi oli ohi. 



Eihän me päästy kuin kotimatkalle, niin sanoin Samille, että mulla on ihan hemmetin tyhjä olo. Kisat oli ohi ja just kun olin toivonut sitä, niin samalla hetkellä kaipasin niitä. Siitä tiesin, että tää on se juttu mitä mun kuuluukin tehdä.

Syksyn aikana oon käynyt muutamassa pidemmässä hölkkäkisassa ja ne on ollut hyvin kovia treenejä. Hämeen Hölkkä n.20km ja viimeisimpänä Pirkan Hölkkä 33km.

Tätä kirjoittaessa ollaan jälleen Rukalla. Tänään lenkillä ollessani palautin mieleeni kesän kisoja ja rehellisesti sanottuna kyyneleet valui pitkin poskia. Se kiitollisuuden määrä on jotain sanoinkuvailematonta. Jos en olis vuosi sitten ottanut yhteyttä Team Manyonen Miikkaan, niin viime kesän tulokset olisi jäänyt tekemättä. Tää on jo nyt ollut sellainen matka, että innolla odotan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Oon saanut vuoden aikana niin paljon uusia ystäviä, että heistä jokaisesta olen enemmän kuin kiitollinen.
Tässä kohtaa on aika kiittää mun perhettä, jotka on jaksanut kannustaa ja tukea kun sitä on tarvittu. Isälle kiitos tyttöjen hoitamisesta, korvaamatonta apua päivittäin. Kiitos tukijoille ja niille, jotka elätte tätä mun tarinaa mun kanssa. Ootte äärettömän tärkeitä ja teillä on jokaisella paikka mun sydämessä <3

Uusi harjoituskausi on alkanut ja osa tavoitteista on jo sanottu ääneen. Ei niistä sen enempää tässä vaiheessa. Todetaan nyt kuitenkin sen verran, että nälkä kasvaa syödessä =)






Oikein mukavaa syksyn jatkoa täältä hyvinkin lumiselta Rukalta!

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Päätös on tehty!

On vihdoin tullut aika päivittää hieman nukuksissa ollutta blogia. Aikaa onkin jo kulunut liki puoli vuotta, kun olen saanut aikaiseksi raapustaa ajatuksia niin sanotusti paperille.
Missäs nyt mennään? Sitä onkin moni kysellyt ja pitkästä aikaa pystyn sanomaan, että parempaan päin mennään! Treenikuvioihin on tullut selvyys ja kokoajan tehdään oikeita asioita. Se on silloin helppoa, kun on osaava valmentaja, tunnollinen urheilija, joka luottaa 100% valmentajaansa ja ympärillä nippu huikeita ihmisiä. Eipä siihen oikeesti juuri muuta tarvita.

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että paksussa kurassa tarpominen alkaa olla hiljalleen historiaa. Varmasti treeneissä tarvotaan milloin suossa ja milloin lumessa, mutta se on täysin eri asia ja sairaalla tavalla mukava sellainen. Se, että tarvot kuukausia kurassa etenemättä mihinkään, niin se syö naista.
Nykyään kuulun Triathlon porukkaan, joka kantaa nimeä Team Manyone. Tuon porukan myötä oon saanut niin paljon uutta sisältöä elämääni, että uskon sillä olleen myös vahva vaikutus tämän homman etenemiseen. Mukavia uusia tuttavuuksia, jotka ovat alusta asti tuntuneet ystäviltä.

Viimeisen parin vuoden aikana olen myös oppinut huomaamaan, että vahvinkin väsyy joskus ja kenenkään ei tarvitse sietää mitään sellaista, mikä itseä ahdistaa ja vaivaa. Se, olenko täysin pystynyt muuttamaan omaa ajatusmaailmaani on vielä työn alla, mutta askel askeleelta kohti parempaa ja ennen kaikkea mun elämää. Jokainen tekee omat valinnat itse, ei täällä eletä miellyttääksemme muita. Meillä kaikilla on vain yksi elämä, nautitaan siitä parhaamme mukaan. Jos sulla on olemassa jokin haave, pidä siitä kynsin ja hampain kiinni. Jos joku yrittää murskata sen, voimaannu siitä lisää ja etene entistä vahvemmin kohti unelmaasi. Näin ajattelen ja toivon toteuttavani oman unelmani jossakin vaiheessa. Oon päättänyt viedä tämän homman päätyyn asti.


Otsikossa mainitsen päätöksen. Nyt se on sanottu ääneen ja todellakin aion palauttaa numerolapun rintaan vuonna 2019 parin vuoden tauon jälkeen. Helppoa se ei tule olemaan, mutta halu on jo niin kova, että on sen aika. Taustalla mulla on huikea tiimi, jonka tuen uskon saavani, kun tuo ensimmäinen startti koittaa. Samaan aikaan mahtavaa ja pelottavaa. Kukaan ei pysty sanomaan, millainen se paluu tulee olemaan, mutta kun se on tehty niin se tiedetään.

Tällä hetkellä tahkotaan peruskuntoa ja välillä kiusataan akkaa vähän enemmän. Laadukasta treeniä, jossa on ajatus kokoajan läsnä. Syksyn mittaan on tehty sellaisia treenejä, että pyörän pitäisi liikahtaa ensi kesänä kohtuu hyvin, ja vastaavia treenejä tahkotaan läpi talven. Juoksu alkaa taas tuntua mukavalta ja uintikin  on kuuleman mukaan aika kivannäköistä. Ei kai tässä auta muu, kuin luottaa siihen, että hyvä tästä tulee. Itseluottamus nousee pykälä pykälältä parempaan suuntaan ja olo kohenee sen myötä.


Joulukin on jo ihan ovella, joulun välipäivät vietämme Rukalla hiihdellen, treenaten ja nauttien yhdessäolosta. Viimeistään sieltä kerron sen hetken kuulumisia, mutta nyt on aika palata arjen pariin. Kiva jos jaksoit lueskella kuulumisiani, tervehditään ja rupatellaan kun tavataan. Mukavaa joulunodotusta jokaiselle lukijalle!

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Kiitos jälleen kerran Ruka-Kuusamo

Torstaina saimme nauttia vielä jonkinlaisesta auringonpaisteesta ja kierrettiinkin rauhallisesti luonnosta ja maisemista nauttien vanhemman tytön kanssa Pyhän Jyssäyksen lenkki. Pappa jäi touhuilemaan nuoremman likan kanssa, joka ei ihan vielä jaksa taivaltaa noin vaativaa reittiä. Maisemat ovat kyllä jotain niin kaunista katseltavaa. Toki on sellaisia ihmisiä, joita tällaisetkaan maisemat eivät innosta, mutta meidän perhe ainakin nauttii näistä oloista suurella sydämellä. Reitille lähti myös mieheni, jolle pohjoisen luonto ja maisemat merkkaavat myös paljon. Lenkura sujui hyvin, eväätkin tuli syötyä Pyhävaaralla ja jokunen kuukkelikin saatiin tavata. Meinasimmepa lenkin alkutaipaleella sotkea myös päivää paistattelemaan tulleen kyyn päälle, yök! En tykkää käärmeistä yhtään.

Loppuviikkoa vieteltiin Rukalla, kuten suurimmassa osassa Suomea, kunnon vesisateessa. Lenkillä kyllä kävin. En ole sokerista ja nautinkin sairaalla tavalla sateessa treenaamisesta. Tai no, ehkä se ei juuri sillä hetkellä tunnu parhaalta mahdolliselta, mutta treenin jälkeen on kyllä niin voittaja olo!

Juhannusaattona päätin, että ajan maastofillarilla Kuusamon urheilukentälle. Muu perhe pappa mukaanlukien tulisi autolla perässä. Vettä satoi alusta alkaen ja se vaan yltyi matkan edetessä. Lämpötila taisi olla jotain +9 ja tuuli säesti vielä omalla osuudellaan. Sisu löytyi hihasta ja pääsin Kuusamon urheilukentälle. Loput meistä oli siellä jo lipan alla sadetta pitämässä. Isompi likka kiskaisi muutaman vedon ja minä hölköttelin edelleen sateen yltyessä 5km. Auto häipyi, toki mulle kyytiä tarjottiin, mutta olin jo lähtiessäni päättänyt, että oli keli miten huono tahansa ajan takaisin Rukalle. Tuollainen keli vaatii hieman luonnetta, mutta kasvattaa henkistä kanttia enemmän kuin paljon.
Vaihdoin litimärät ajokengät takaisin jalkaan ja horkka oli käsin kosketeltava. Ei muuta kuin tulta (oikeasti kaatosadetta ja myrskytuulta) päin ja kohti Rukaa. Täytyy myöntää, että itku meinasi jokusen kerran tulla ja tuuli mennä tunnetasolle, mutta selvisin. Olin kirjaimellisesti kuin järvessä uitettu perille päästyäni. Onnekseni loppu porukka oli lämmittänyt saunan ja pääsin perheen kera heti lämmittelemään! Hyvä treeni =)

Väsynyt, likomärkä, mutta onnellinen. Treeni takana.

Viikko oli kaikin puolin onnistunut. Rauhallisia treenejä, jotka lohkaisivat päivästä vain murto-osan. Näillä tekemisilläni en rasittanut ketään muuta, kuin itseäni ja sitäkin kohtuudella. Mun elämä on paljon muutakin, kuin treenaamista. Joku saattaa ajatella, että tuon elämässä ei ole muuta kuin urheilu, mutta näin ei ole. Mulle lapset ja perhe on kaikki kaikessa ja olen valmis tekemään heidän puolestaan mitä tahansa, kukapa ei olisi jos omasta perheestä on kyse. Liikunta antaa mulle lisää energiaa ja se on osa mua. Vielä kunhan saan terveyteni sille tasolle, että kovat treenit astuvat kuvaan ja voin taas kilpailla, alan olla se "vanha tuttu Jonna". Nyt olen vain varjo entisestäni. Elämänilokin palautuu varmasti omalle tasolleen, kunhan jokuset asiat vakiinnuttavat paikkansa ja terveys selviytyy. Kaikki ajallaan, näin uskon. Elämä on elettävä nyt näillä korteilla niin kauan, kunnes käteen osuu jokunen parempi kortti. Käykö niin, sitä en osaa sanoa, mutta näin toivon. 

Sen olen tässä viimeisten vuosien aikana oppinut, että elämä tulee elää niin kuin itsestä oikealta tuntuu. Kukaan ei jaksa miellyttää ketään kovinkaan kauaa ja mun mielestä ei kuulukaan. On päivän selvää, että aina joku arvostelee sun tekemisiä, mutta ne on osattava jättää omaan arvoonsa. Oon saanut osakseni tällaisia inhottavia asioita, mutta hiljalleen olen oppinut tekemään omia siirtoja ja saanut niistä voimaa. Uskaltakaa elää unelmaanne, itsenne, ei kenenkään muun vuoksi. 

Pyhävaaralla eräilemässä =)
Juhannuskalliot. Näissä maisemissa kävimme juomassa yhtenä iltana termarikaffeet!
<3 <3

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Henkeäsalpaavia maisemia Rukan ytimessä

Täällä sitä ollaan ja nautiskellaan upeista maisemista. Niin monen monta kertaa kuin täällä ollaankin oltu, niin maisemat osaavat yllättää positiivisella tavalla kerta toisensa jälkeen. Tekeminen on ollut rauhallista ja sitä se tulee olemaan jatkossakin. Parina ekana päivänä kävin juoksentelemassa ja sanomattakin on selvää, että mäkeä täältä löytyy lähdit mihin suuntaan tahansa. Vauhti on tällä hetkellä varsinkin juostessa hiljaista, mutta kovempien vauhtien aika on sitten joskus myöhemmin. Nyt on aika nauttia tekemisestä ja löytää ilo tekemiseen. Noh, palataanpa Rukan upeisiin puitteisiin.

Eilen ikäänkuin eksyin kertakaikkiaan upealle reitille maastopyörällä. Reittimerkkiä olen monesti talvellakin hiihdellessä katsellut, mutta koskaan en ole polkua läpi kulkenut. Nyt tiedän millainen upeus tuo reitti on ja aion sinne mennä vielä tälläkin reissulla uudestaan. Saattaapa perheenikin lähteä mukaan, kun näkivät ottamani valokuvat! "Pyhän Jyssäys kuljettaa retkeilijän Rukalta Plantingintien varresta Pikku-Pyhävaaran huipulle ihastelemaan Rukan rinteiden maisemia hieman kauempaa". Reitti on varmaankin tarkoitettu kävelyyn, mutta näytti niin mukavalta, joten päätin suunnata Feltin keulan kohti Pyhävaaraa. Mäkeä riitti enemmän kuin paljon ja jyrkissä nousuissa keula meinasi nousta polusta irt. Polku oli pitkälti purupohjaista ja helppokulkuista, ainoastaan jyrkät nousut ja laskut aiheuttivat haastetta. Välillä eteen tuli pitkospuita, joissa otin pyörän suosiolla kantoon. Nautin kyllä joka kilometristä. Ainoa miinus tuolla reissulla oli se, että vilkas mielikuvitukseni alkoi kuvitella, että mitä jos metsästä tulee karhu =) Olin kertakaikkiaan yksin keskellä kaunista Suomen luontoa, ainoastaan linnunlaulu kantautui korviin. Ihana hiljaisuus. Kuvat alla puhukoon puolestaan.


Sanoinkuvailematonta kauneutta.




Eilen illalla lähdettiin vielä lasten kanssa pyörähtämään Rukakeskuksessa, minä kävellen ja nappulat fillareilla. Sitkeästi nuorempi tyttö painoi 6km pyörällään ja ei ollut moksiskaan. Ylämäessä jalat kuulemma puutuivat, mutta periksi ei annettu!


Tänään päätin lähteä maastopyörällä Kuusamoon ja mennä siellä uimaan. Ajelin valtatien reunaa ja vastatuuli teki tuttavuutta kanssani koko matkan. Yhden poron tapasin matkalla. Matkaa kertyi n. 23km ja se kyllä riitti tänään. Siitä suoraan uimahalliin ja simmarit päälle. Oli ihana päästä pitkästä aikaa uimaan Kuusamon uimahalliin. Se on valoisa ja nykyaikainen, jolle itse annan arvoa paljon! Uin rauhallisesti 2,5km ja ai että kun tuntui mukavalta. Hallissa oli sopivan rauhallista ja sai uida täysin omaan tahtiin muista välittämättä. Kuusamosta sain autokyydin mökille.

Iltapäivän lopuilla vaihdoin valmentajan rooliin ja lähdettiin likan kanssa tutustumaan taas rullahiihdon maailmaan. On niin upeaa huomata, miten lapsi kehittyy nopeasti ja nauttii tekemisestään. Saatiin samalla ihan kahdenkeskistä aikaa, tosin meijän koira Peppi lähti myös kannustusjoukkoihin mukaan. Taas yksi hiihtokerta takana ja jemmassa talvea ajatellen. Mitä huominen tuo tullessaan? Lapset ainakin pääsevät vuorostaan uimaan ja ehkäpä mammakin hieman sporttailee. 

Varusteet paikoilleen ja menoksi =)


Sydäntenmurskaajamme Peppi <3  




Aamen. En ole haaveitani unohtanutkaan, enkä haluakaan. Jonain päivänä...


sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Wello2 hengitysharjoituslaite mukana menossa

Kuten jo somessa aiemmin kirjoittelinkin, niin toden totta olen saanut mukavan yhteistyökumppanin. Wello2 saapui minulle jokin aika sitten ja olemme tehneet tuttavuutta kyseisen laitteen kanssa hiljalleen. Tuotteen kehittäjät kertovat laitteestaan näin:

"WellO2-laitteessa yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla sisään- ja uloshengityslihasharjoittelu säädettävän mekaaninen vastuksen avulla. Lisäksi laite toimii tehokkaana höyryhengityslaitteena. Se avaa ja kosteuttaa hengitysteitä sekä vahvistaa harjoittelun aikana hengityslihaksia. Laitteen säädettävät ominaisuudet tarjoavat monipuoliset mahdollisuudet ulos- ja sisäänhengityslihasharjoitteluun.
Harjoittelun kuormittavuutta voi säätää mekaanisen hengitysvastuksen avulla. Vastusta voi lisätä sitä mukaa, kun kehitystä tapahtuu. Vastusta säätämällä laitteen avulla voi harjoittaa sekä maksimaalista hengitysvoimaa, että hengityslihasten kestävyyttä. Alemmat hengitysvastukset sopivat hyvin hengitysterveyden ylläpitämiseen.
Laitteen tuottama hienojakoinen höyry kulkeutuu syvälle ilmateihin ja auttaa vähentämään ilmateiden ärsytystä ja suojautumaan ilman epäpuhtauksien aiheuttamilta rasituksilta. Lämpimän höyryn hengittäminen jättää miellyttävän tunteen hengitysharjoittelun jälkeen."

Laite on ollut mulla käytössä nyt reilun viikon. Jo näin lyhyessä ajassa voin kertoa, että lima alkaa irtoamaan todella hyvin ja olo ikäänkuin raikastuu. Happi kulkee paremmin! Olen nyt alkuun harjoitellut laitteen käyttöä matalilla lämmöillä ja helpoimmilla vastuksilla. Hiljalleen, kun laitteen käyttö tulee varmaksi, niin lisäilen tehoja ja lämpöjä. Voin lämpimästi suositella laitetta jokaiselle urheilijalle ja itseasiassa kaikille, joiden hengitys on syystä tai toisesta vaikeutunut. Laite myös puhdistaa hengitysteitä, joten jos kärsit epäpuhtaan ympäristön aiheuttamista vaivoista, niin tässä on oiva valinta. Lisää tietoa laitteesta ja sen ostopaikoista löytyy osoitteesta:  www.wello2.com

Wello2 kulkee myös reissussa mukana, myös täällä Rukalla!



Mitä onkaan tapahtunut Italian reissun jälkeen? Treenaaminen on ollut kevyttä perustekemistä. Kroppa ei ole edelleenkään iskussa, mutta tavoite on, että rauhallisella tekemisellä ja maltilla tämän naisen potentiaali mitataan vielä jossakin vaiheessa ulos. Nyt todellakin vaaditaan kärsivällisyyttä ja osaavan valmentajan tietotaitoa!
Reipas viikko sitten selvitettiin sellaisia asioita, joita olisi pitänyt selvitellä jo pitkän aikaa sitten. Olin nimittäin uudessa upeassa Valmennus- ja testauskeskus Kaupissa pyörä-juoksu yhdistelmätestissä. Testin tarkoituksena oli löytää tähän hetkeen niin todella tärkeät aerobiset ja anaerobiset kynnykset. Testi sujui hyvin ja tarvittavat lukemat saatiin paperille. Nyt siis tiedetään mitä asioita kannattaa tehdä ja millä sykkeellä. On muuten mahtava paikka tuo Valmennus- ja testauskeskus Kauppi, jos mielesi halajaa testailla, niin varaappa aika kyseiseen paikkaan.

Seurarintamalla on myös kohdallani tapahtunut muutoksia, ja nykyään seurani onkin Team Manyone. Seuravaihto tuntui tänä keväänä oikealta ja hetkeäkään en ole tuota päästöstä katunut. Uusia tuulia on luvassa myös valmennuksen kohdalla, joista kerron sitten myöhemmin. Sanotaan, että vaihtelu virkistää ja sen olen toden totta saanut huomata tämän kevään aikana. Jokainen meistä kaipaa ympärilleen sellaisia ihmisiä, jotka välittää ja ymmärtää. Sellaisia, jotka jaksaa kuunnella, kun on vaikeaa. Sellaisia, jotka iloitsevat kanssasi, kun siihen on aihetta. Onneksi mulla on näitä jokunen ympärilläni.

Näissä maisemissa treenaillaan tämä viikko, mieli lepää.

Arki on melko raskasta ja harjoittelulle jää liian vähän aikaa. Lapset on mulle ihan kaikki kaikessa ja pyrin olemaan heidän kanssaan niin paljon kuin mahdollista. Kuskaan harrastuksiin, lohdutan kun harmittaa ja hassuttelen sen minkä osaan. Olen läsnä ja välitän. Ne on kuitenkin vain hetken pieniä, enkä halua tuon ajan lipuvan sormien lävitse. On haastavaa yhdistää harjoittelu ja äitiys, mutta toistaiseksi olen siinä jollakin tavalla onnistunut ja aion onnistua jatkossakin. Lapsetkin sen tietää, että liikkuminen on osa minua ja olen parempi äitinäkin, kun pääsen liikkumaan. Oma äitini oli todella suuri apu lastenhoidossa ja nyt kun äitiä ei enää ole, on isäni omaksunut tuon roolin paremmin kuin hyvin. Kiitollinen olen. 

Nyt on edessä viikko Rukalla ja mahdollisuudet treenaamiseen on huikeat. Häkellyttävän kauniit maisevat vievät mennessään ja voi vaan nauttia kevyestä tekemisestä. Jo nyt olen juossut, mutta mukana on myös maastopyörä ja uikkarit. Aion vaeltaa tunturiin, joka oli 9-vuotiaan tyttöni toive. Tyttäreni treenaa myöskin, joten maastopyöräily ja rullahiihto kuuluvat automaattisesti ohjelmaan. Hän tokaisi tänään rullahiihtämään mennessämme, että olen hänen valmentaja tämän reissun ajan, joten sen aion kunnialla hoitaa =) 
Elämä on tässä ja nyt, nautitaan siitä <3

www.wello2.com

Tärkeimmät <3

Innokas pieni treenarini!!

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Terveisiä Toscanasta

Niin vierähti viikko Toscanan auringon alla nopeasti. Samoissa maisemissa oltiin kuin viime vuonnakin ja tänäkään vuonna ilma ei pettänyt ja saimme nauttia auringosta ja lämmöstä lähes joka päivä.
Reissuun lähdin sillä asenteella, että jokainen ajettu kilometri on plussaa ja mikäli hyvältä tuntuu, niin antaa soittaa vaan. Ketjua fillarissa riittää niin kauan kuin kuski jaksaa jauhaa. Menopäivä oli äärettömän raskas, koska matka alkoi kotoa siihen aikaan, kun peittoa kiskotaan entistä tiukemmin korviin. Tilannetta ei yhtään auttanut, että mulle tuli juuri tuona päivänä vuosi lisää mittariin ;) Perille päästiin kuitenkin iltapäivällä ja fillarit saivat jo silloin kosketuksen Toscanan polttavaan asfalttiin. Reissu aloitettiin kuitenkin melko iisisti ja matkaa kertyi vain n.45km. Sopiva aloitus ja levollinen yöuni oli taattu!


Seuraava aamu aloitettiin tietenkin aamupalalla hyvin nukutun yön jälkeen. Toiveissa oli, että  matkaväsymys olisi nukuttu pois ja ajaminen tuntuisi hyvältä. Matkaan lähdettiin kympin maissa ja tiedossa oli pitkähköä siivua ja mahdollisesti pientä tiukkaa nousua. Ajelut sujui leppoisasti hyvässä porukassa ja matkalla pysähdyttiin kaffeelle ja herkuille. Mäkeä kavuttiin juuri sopivasti ja sykekin pysyi lähes aisoissa =)







Seuraava päivä oli hyvin edellisen kaltainen. Piipahdettiin läheisessä fillarikaupassa tutkimassa mitä kaikkea kivaa sieltä löytyy. Osa porukasta teki kivoja löytöjä. Mäkeä kiivettiin taas paljon ja toki tultiin serpentiini teitä alas samalla mitalla. Illat tankattiin ja rentouduttiin kukin tavallaan. Itse sain ihania uusia ystäviä, joiden kanssa toivon yhteydenpidon jatkuvat reissun jälkeenkin =)

Keskiviikkona oli tiedossa mäkivetoja 3,7km mäessä. Mäki oli tuttu viime vuodesta ja tiesin siis mitä oli luvassa. Melkoisia happohyökkäyksiä reisiin ja henkistä paineensietokyvyn testausta. Olin jo päättänyt, että mäki ajetaan kovaa sanoi sykkeet mitä hyvänsä. Kaksi kertaa kiivettiin omaan tahtiin kukin omalla tasollaan. Toisessa vedossa luulin ottaneeni itsestäni kaikki irti ja kuvittelin vedon olevan myös viimeinen. Toisin kävi ja viimeinen veto runtattiin väliaika lähdöillä. Eli kisa. Minä jouduin sattuneesta syystä lähtemään viimeisenä, ties kuinka monta minuuttia ensimmäisen perään. Kummasti sitä itsestään löytää uutta virtaa ja saa kerättyä jo kertaalleen kaikkensa antaneen kropan uuteen iskuun. Happohyökkäykseltä ei siis vältytty, mutta olin enemmän kuin tyytyväinen ajettuun treeniin ja se palkittiinkin italialaisella herkkujätskillä kotikylän baarissa.





Torstaina ajettiin taas rauhallista pitkää siivua koko porukalla. Päivä oli kuuma ja vettä kului kiittettävästi. Jotain olin siis viime vuodesta ottanut opikseni. Kummasti sitä palautuu paremmin ja muutenkin pysyy virkeämpänä, kun vettä on riittävästi elimmistössä. Reissun loppuvaiheella oli mahdollisuus lähteä paljon puhuttuun mastomäkeen, josta olin viime vuonna 12% noususta huolimatta mielestäni selviytynyt kunnialla. Oli kuuma ja mäki jatkui jatkumistaan. Tuntui että pää kiehuu kypärän sisällä. Tykkäsin silti. Happoa, happoa ja happoa. Ajaminen tuntui yllättävän helpolta, vaikka kampi ei kovin vauhdikkaasti siinä kaltevuudessa enää pyörinytkään. Tiesin jo etukäteen mikä se fiilis on, kun mäen päälle pääsee. Ja sinne päästiin aika helposti! Vuoret on tehty valloitettaviksi ja haasteet rikottaviksi. Hyvä päivä. Kotimatkalle osui vielä 10km pitkä ylämäki, joka sekin rauhallisesti rullaten nousi melko helposti ylös. Kilsat liki 100km, joten tyytyväinen täytyy olla.

Maisemat mastolle noustessa oli henkeäsalpaavat.

Asenne se on mikä ratkaisee hyvin paljon!

Perjantaina oli tiedossa lepopäivä. Aamusta olin suunnitellut käyväni juoksemassa, mutta uni vei voiton. Päivää vietettiin Arezzon kaupungissa shoppaillen ja kahvitellen. Keli oli todella kuuma, mittari taisi auringossa näyttää yli 30 astetta. Päivä siis tallusteltiin kaupungilla ja jalat huusi hoosiannaa kun majapaikkaan saavuttiin. Jostain kummasta löytyi vielä virtaa ja sain hullutettua muutaman kaverin juoksulenkille. Hissukseen mentiin 5km ja uskon sen olleen hyvä juttu seuraavaa ajopäivää ajatellen. Kuonat lähti liikkeelle ja lepopäiväksi kaavaillusta päivästä tuli pieni treenipäivä.

Kaupungissa oli ihana istahtaa alas ja herkutella auringossa.

Lauantaina edessä oli viimeinen ajopäivä. Viikon pisin ja kaunein lenkki oli edessä. Samoja teitä ajeltiin kuin viime vuonnakin. Aurinko paahtoi ja mittari huiteli 27 asteessa. En valittanut, sillä vettä riitti ja aurinkoa olin toivonutkin reissulta. Jalka oli yllättävän kevyt ja silmä lepäsi Toscanan upeissa maisemissa. Kevät oli jo pitkällä ja pellot vihersivät todella kauniisti. Välillä pysähdyttiin tauolle ja matka jatkui. Jaksaminen oli yllättävän helppoa alla olevissa kuvan kauniissa maisemissa. Ikävähän näitä maisemia tulee, mutta kyllä koti on koti <3 Matkaa tuolle retkelle kertyi 108km ja enemmänkin olisin jaksanut helposti ajaa.





Näin oli Toscanan ajopäivät takana. Matkaa kertyi suunnilleen 462km. En olisi uskaltanut edes toivoa niin hyvää viikkoa. Viimeinen puolitoista vuotta on ollut äärimmäisen raskasta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lukemattomia itkettyjä kyyneleitä on vuodatettu. Reissuun täytyy olla siis enemmän kuin tyytyväinen. Henkistä latautumista tapahtui todella paljon. Pyörän selässä oli aikaa ajatella asioita ja miettiä mennyttä vuotta. Itkua pidäteltiin jossain kohdin viikkoa, mutta sekin on tervettä, näin koen. Mitä tapahtuu jatkossa, sitä en osaa sanoa. Nyt on se hetki, kun kropalle pitää antaa hieman aikaa palautua ja sitten hetken päästä ollaan taas valmiita uuteen nousuun, toivottavasti. Leiri antoi hyvän sysäyksen itseluottamukselle, joka on ollut kadoksissa monestakin eri syystä jo pitkään. 

On sellaisia asioita, joiden myötä on opittava olemaan armollinen itselleen. Kroppa on siitä fiksu, että se kyllä ilmoittaa jos jokin osa-alue on pielessä ja itselläni näin on ollut jo jonkin aikaa. Sanotaan, että pienistä puroista kasvaa iso virta ja näin ollen mun monista murheista on kasvanut iso peikko, jota tässä nyt hiljalleen yritetään eksyttää. Mielestäni oikealla polulla ollaan, joten hieman uskallan jo fiilistellä tulevaa, joskin todella varovaisesti. 

Kiitos Toscana ja leirikamut. Mulla oli huikeita hetkiä teidän kanssa ja nauraa sai välillä (usein) maha kippurassa.  Jälleen on yksi kaunis helmi pujotettu mun muistojen kultaiseen nauhaan.

Kuvassa tiivistyy melko hyvin viikon fiilis. Kiitos Villelle kuvasta =)







Minä ja mun tarina

Onpa jotenkin jännittävän kutkuttavaa herätellä tämä blogi eloon muutaman vuoden tauon jälkeen. Kiitos silti seuraajilleni, joiden toiveesta...