Se tunne, kun kuvittelin maailmani romahtavan

Viime viikosta ei ole kovin selkeää kuvaa. Oon elänyt sen ikäänkuin täysin sumussa. Päätä särki enemmän kuin voisi kuvitellakaan, kurkkuputki täysin tulessa ja kertakaikkiaan mikään ei kiinnostanut. Aamulla herätessäni toivoin, että olisipa ilta, jotta pääsisin nukkumaan. Illalla toivoin, että kun aamulla herään, kumpa ei särkisi taas päätä. Ei muuten ole hääppöinen tunne. Toki taustalla on jokunen hieman suuremman luokan murhe, muttei tässä niistä sen enempää. Yksi asia johtaa toiseen ja kroppa ilmoitti, että otappa nainen pikku breikki =)

Tässä oli vielä hyvä fiilis...sitten alkoikin viikon huilijakso...

Viikon elelin niin sanotusti normaalin ihmisen arkea. Kävin töissä ja loppupäivä olikin vapaata, lukuunottamatta muutamia kokouksia ja lasten harrastuksia. Moni ajattelee varmasti tässä kohtaa, että olipa kiva viikko. Not! Tuskaa, ahdistusta ja itseinhoa. Kun on vuosikaudet treenannut päivittäin, ei tekemättömyys tunnu muulta kuin suoranaiselta helvetiltä. En tuntenut itseäni enää minkääntason urheilijaksi, vaan epätoivo ja masentavat ajatukset valtasivat mun mielen. Tässäkö tämä nyt oli? Peilistä katseli väsynyt ylipainoinen äiti-ihminen. Tiedän että kuulostaa typerältä, mutta tähän tilanteeseen ei juuri muut kuin urheilijat pysty samaistumaan. Liikunta on mulle "pakkomielle" tai jonkinlainen riippuvuus. Kun en liiku, sen huomaa melko nopeasti olemuksestani. Valitettavasti.

Päivä kerrallaan porskutin eteenpäin mielessä ajatus, josko huomenna olisi parempi olo?! Joko jaksaisin hymyillä edes vähän ja olla positiivinen. Päivät kuluivat ja olo ei muuttunut suuntaan eikä toiseen. Torstaina kävin tuuraamassa oman tyttöni hiihtoharkoissa vakkari coutsia ja vaelleltiin 1,5h välillä loikkien ja pikku spurtteja ottaen. Oli ihana käydä neljän seinän ulkopuolella treenivaatteet päällä. Happea. Ajattelin, että sitä tarvitsen ja olo paranisi. Perjantai aamu koitti ja kurkkua poltti aivan tajuttomasti. Pää tuntui halkeavan ja peilistä katsoi jo niin pahan näköinen otus, että itseänikin hieman hirvitti. Lääkäriin, pakko päästä lääkäriin. Kiitos ystäväni suhteiden, pääsin lääkäriin hyvinkin nopeasti. Tulehdusarvot normaalit ja muutenkin kutakuinkin "normaali". Oireiden perusteella kuitenkin 3.pvn antibiottikuuri ja liikuntakielto. Näillä ohjeilla mentiin siis vielä viikonloppu ja sitten päätin, että saa riittää.

Torstaina jo hieman hymyilytti. En vielä tiennyt miten kova kurkkukipuni tulisi olemaan seuraavana aamuna =(

Lauantaina juhlittiin vanhenevaa miestäni, hyvinkin rauhallisesti kahvin voimalla. Ajatukset sai hetkeksi johonkin muualle ja herkkuja tuli ahdettua liiankin kanssa. Takaraivossa jyskytti päänsäryn lisäksi ajatus siitä, että älä nyt hyvä nainen syö niitä sokerikasoja, kun et liikukkaan. Niin kuitenkin tein ja olo oli kyllä kamala. Kumma juttu tuo herkkujenkin syöminen, vaikka useasti on tullut vedettyä sokeriöverit, niin liian usein siihen sortuu uudelleen. Se oli ehkäpä mun viime viikon lohdutuskeino, sokeri. Ei hyvä, tiedetään. Onpa jotain mitä polttaa, kun taas liikkeelle pääsen ;)

Sunnuntaina olin ikäänkuin päättänyt, että selviän vielä yhdestä lepopäivästä.  Aamusta sain kuitenkin liian houkuttelevan kutsun lähteä huippuseurassa kävelemään ja se oli menoa sitten. Kotoa lähtiessäni huikkasin, että oon korkeintaan tunnin. Kuinkas sitten sattuikaan...jossain kohdin katoin kelloa ja 1.55 oli täynnä. Aika oli kirjaimellisesti lentänyt siivillä. Oli niin huippu reissu, että todella kannatti lähteä. Iloisia ihmisiä ja hyviä keskusteluja =) Vai mitä tytöt ?

Eilen uskaltauduin ekan kerran seuran harjoituksiin ja kropasta huomasi välittömästi, että kunnossa ei vielä olla. Päätin kuitenkin tehdä sen verran kun järkevältä tuntuu, mutta kuitenkin niin että vähän joutuu poistumaan mukavuusalueelta. Puntilla keskityin lähinnä ihmettelemään mitä muut puuhaa ja kuulostelin omaa oloani tuon tuosta. Coutsi tsekkas niskat ja jumia löytyi. Pikainen käsittely ja ainakaan tänään ei ole enää päätä särkenyt! Uintia odotin enemmän kuin mitään muuta. Se kun sujuu jo aika hyvin, ei sitä taitoa halua hukata moisen sairastelun takia. Nokian uimahallilla terapia-altaassa on +32 astetta ja siellä mä hytisin huulet sinisenä ;) Kivaa oli, ihan huippu jengi meillä! Valmentajalle kiitokset, kun jaksaa meitä vahtia ja korjailla jos ja kun korjattavaa on! Uinti sujui onneksi hyvin ja koko Nokian reissun sain matkustaa superin ystävän kanssa. Niin kiitollinen olo <3

Tänään tiistaina piipahdin Nokialla Kivimäen Minnalla hoidattamassa lenssuani ja hyviä tuloksia saatiin. Voin lämpimästi suositella www.terveysanalyysi.fi
Vielä siis huilattiin ja kerättiin voimia tuleviin koitoksiin. Edessä on pieni irtiotto arjesta Rukan maisemissa. Kaiken kaikkiaan hyvinkin opettavainen, joskin todella raskas viikko on takana.

Kiitollinen olen ihanista ystävistäni, perheestä ja valmentajastani. Toivoa ei siis kaiken tämän jälkeen ole kuitenkaan menetetty, vaan usko tulevaan on vahva! Näistäkin tilanteista opitaan ja etenkin itse opin itsestäni uusia asioita. Urheilu on jokatapauksessa mun juttu ja ilman sitä elämästä puuttuu todella paljon jotakin. Vaikea selittää. Uskon, että suurin osa ymmärtää mitä tarkoitan, mutta joukkoon mahtuu varmasti jokunen, jolle tämä vain ei mene jakeluun =)
Oon kuitenkin viime vuosina oppinut ottamaan sen asenteen, etten jaksa piitata mitä muut ajattelee. Jokaisella meistä on unelmia, joita tavoitellaan. Mulla yksi suuri unelma on Triathloniin liittyvä ja muut on sitten jotain muita. Niitä pitää olla. "Do what you love...Love what you do."

Tästä ei ole kuin yksi suunta. Elastisen sanoin; "Katse eteen ja suupielet ylöspäin, tee vastoinkäymisistä voimaa."

Perustekemistä ja perheen tukea

Syksy ja alkutalvi on pitänyt sisällään perusasioita. Määrää, tehoja ja lepoa. Kaikkia sopivassa suhteessa. Mieli on virkeä ja treenit maistuu. Pitkiä pyörälenkkejä, joista nautin ihan suunnattomasti. Mulla on hyvät nastarenkaat, joten on ollut kiva ajella lumen peittämillä teillä, kun ei ole tarvinnut kokoajan pelätä kaatuvansa. Kiitos omalle miehelleni, joka jaksaa huoltaa ja laittaa pyöräni aina kuntoon - joskus tosin tarvitaan isoveljeni ammattitaitoa, joten kiitos myös siihen suuntaan =)

Jotenkin kummasti olen tämän syksyn aikana onnistunut saamaan parin eri pyörän ketjut niin tuhannen solmuun, ettei ole tosikaan. Kerran kesken kovan treenin ketjuille tapahtui jotakin ja yhtäkkiä huomasin olevani Kärppälässä pilkkopimeässä fillari rikki. Ei isommin sillä hetkellä naurattanut, vieläpä kun vettä satoi taivaan täydeltä. Aikani revin ketjuja ja totesin että pakko luovuttaa. Kiukkuinen soitto kotiin ja autokyydin tilaus. Puhelun päätyttyä yritin vielä kerran koittaa "korjata" itse ja onnistuinkin saamaan ketjut kutakuinkin raiteilleen. Taas soitto kotiin, että jatkan pyöräilyä. Hirmuinen rahina kuului koko lenkin ajan, mutta eteenpäin pääsin ;) Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Jotain oli pyörämekaanikkojen mielestä hajonnut ja minä olin runtannut rikkinäisellä fillarilla lenkin loppuun...hups =)

Tuolla surkuhupaisalla lenkillä hieman lensi kura =)

Menneenä viikonloppuna ajelin maastofillarilla liki 90km. Kohtuu raskasta touhua, koska nastat hidastaa vauhtia melkoisesti ja voimaa joutuu käyttämään ihan eri tavalla. Pyörä onneksi toimi kuin unelma, eikä näin ollen aiheuttanut ylimääräisiä sydämentykytyksiä =) Lauantaina runttasin hieman kovemman treenin, kiihtyvä 1,5 tuntia. Tietynlainen "sikareeni", kuten tapanani on sanoa. Olen löytänyt nyt mulle uuden reitin ja tykkään sen vaativuudesta enemmän kuin paljon. Jännitin lauantain reeniä, koska tiesin entuudestaan sen olevan melko hapokas =) Tykkään siitä, kun happo jyllää reisissä ja tekisi mieli luovuttaa, mutta en tietenkään sitä tee. Mahtava tunne!! Treeni sujui ennakkopeloistani huolimatta paremmin kuin hyvin ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Treenin tein jo lähes kukonlaulun aikaan, koska loppupäivä oli tarkoitus viettää koko perheen voimin Ideaparkissa. Pyörän selästä loikkasin suoraan juoksumatolle ja kova 20min setti vielä päälle. Kroppa kiitti ja lähti innoissaan kohti Ideaparkin materialismi paljoutta =)

Päivän shoppailun jälkeen maistui ruoka Amarillossa. Lapsetkin innoissaan, kun pääsivät ravintolaan.

Sunnuntaina oli edessä isänpäivä ja pitkä rauhallinen fillarilenkki. Lähdin ajelemaan samoille reiteille, kuin edellispäivän sikareeni. Ensin tietenkin onniteltiin lasten kanssa iskä ja syötiin yhdessä aamupalaa <3
Matka kulki siis läpi Stormin-Kärppälän ja jatkui aina Kutalaan saakka. Oli tosi mahtava fiilis ajella edellispäivän onnistuneen kovan treenin jälkeen. Kroppa tuntui virkeältä, lieneekö edellisillan herkullisilla hamppareilla ollut osuutensa olotilaani. Sykkeet pysyivät juurikin siellä missä niiden kuuluikin ja treeni oli näin ollen erittäin onnistunut.

Kovin oli hiljaiset hurinat Kutalan legendaarisella Kasinolla ;)

Onnellinen minä =)

Lenkin jälkeen suuntasimme mun vanhemmille valmiiseen ruokapöytään. Äitini oli tehnyt suussa sulavaa lohikeittoa, joka pitkän reenin jälkeen maistui taivaalliselle. Kiitollinen olo <3 Tietenkin juotiin kahvia ja syötiin kakkua, nam! Sen jälkeen siirryttiin mieheni kotiin ja taas oli herkullista ruokaa tarjolla. Kahvit jätettiin väliin ja ne nautiskeltiin mieheni taatan luona. Kaikin puolin erittäin onnistunut isänpäivä ja energiavarastot tuli täytettyä ehkäpä hieman liiankin täyteen =)

Kuluneella viikolla on pienoinen flunssanpoikanen nostanut päätään. Perheestä sairastaa tällä hetkellä lähestulkoon kaikki muut paitsi minä, mutta katsotaan kuinka käy. Hyviä treenejä on silti viikkoon mahtunut ja tyytyväinen olen niistä jokaisesta. Erityisen kiitollinen olen myös siitä, että joka kerta kun tulen myöhään Nokialta treeneistä mua odottaa valmis iltapala. Huippua!

Jokaisena päivänä on enemmän kuin paljon aihetta hymyyn ja positiivisuuteen. Vaikka välillä tulee takapakki, asiat järjestyy tavalla tai toisella. Asenne on se, joka ratkaisee!!

Vaikka elämässä on paljon muuttuvia tekijöitä ja stressin aiheuttajia, mulla on silti niin kiitollinen olo. Mulla on hyviä ystäviä, paras mahdollinen valmentaja ja huippu perhe. Olen terve ja pystyn tekemään sitä, mikä tekee mut onnelliseksi. Vääjäämättä ajatukset liikkuu usein tulevassa kaudessa ja kesän kisoissa ja odotankin niitä jo innolla. Monella osa-alueella ollaan jo nyt menty huikeita steppejä eteenpäin ja paljon on vielä sellaisia asioita, joissa on varaa kehittyä. Jokainen päivä on siis mahdollisuus. Mahdollisuus tavoitella sitä unelmaa, jonka aion jossakin vaiheessa saavuttaa. Ja jos käykin niin etten saavuta, olen kiitollinen silti tästä matkasta, jota olen Triathlonin parissa taapertanut vasta 1,5 vuotta ja jota on edessä toivottavasti monia monia vuosia...

Näihin ajatuksiin tiivistyy tämä postaus. Viikonloppu edessä ja kivaa treeniä tiedossa. Joulukin lähestyy ja muutama minilomanen Rukan maisemissa. Tykkään siitä, että on jotain mitä odottaa. Positiivisia ajatuksia päiviin ja ollaan tyytyväisiä siitä mitä ympärillämme on. Jos jollakin on enemmän kuin toisella, ei siitä pidä välittää. Kateudella ei aiheuteta kuin mielipahaa. Palataan taas...

Alkutalven välipalana Rautaveden 10km

Oudokseltaan kirpeä pakkanen kutitteli nenänpäätä Pyhäinpäivän aamuna ja kevyt lumipeitekin oli leijaillut maahan. Samaan aikaan olin onnellinen kuin pikkulapsi valkeasta maasta ja silmää hivelevästä maisemasta, mutta samalla mietin jo tulevaa kisaa ja sitä miten tossu mahtaisi pitää uudella lumella. Yritin parhaani mukaan siirtää ajatukseni päivällä starttaavasta juoksusta pois ja pesin pyykkiä ja tein muita pieniä kotihommia. Melko hyvin onnistuin, vaikkakin alitajunnassa tuo tuleva startti oli vääjäämättä. Hassua, koska tiedostin koko ajan, että kisa on tavallaan täysin merkityksetön ja toimii hyvänä kovana treeninä. Luonteelleni en nähtävästi mahda mitään, sillä pienoinen jännitys alkoi hiipiä päälle, mutta oli onneksi silti täysin hallittavissa =)

Lähdettiin koko perheen voimin kotipaikkakunnan kisaan. Olotila oli levoton. Kisapaikalla jokatoinen vastaantuleva oli tuttu ja puolin ja toisin toivoteltiin tsemppiä toisillemme. Numerokin löytyi pienen etsiskelyn jälkeen ja samalla huomasin kellonkin liikkuneen sen verran rivakasti, että oli aika lähteä verryttelemään. Kylmä, ensimmäinen fiilis kun lähdin juoksemaan. Miten ihmeessä tarkenen juosta 10km suunnittelemillani vaatteilla. No, näillä mennään mitä on ja that`s it. Ei auta itku markkinoilla. Aurinko paistoi todella kauniisti ja lämmitti edes vähän. Vessassa piti hypätä vähän turhankin usein, joten siitä tiesin, että mua jännittää =) Olotila oli silti hallittavissa, koska olin mielessäni päättänyt, etten nyt turhia panikoisi..

Starttiviivalle asteli monen monta itsensä ylittäjää, joilla oli sama tavoite. Päästä maaliin. Jokaisella tietenkin omat aikatavoitteensa ja niin edelleen. Olin aivan umpijäässä, ei auttanut. Mietin vain, että kyllä se lämmin tulee, kun lähtee juoksemaan kovaa. Pyssy pamahti ja sitten mentiin. Pitkästä aikaa mulla oli poppia korvissa, näin en muista kovinkaan usein kisoissa tapahtuneen.

Startti on tapahtunut ja sit se onkin menoa =) Kuva: Marianne Viitamaa

Alusta asti oli selvää, että yhdestäkään naisesta ei ole vastusta tänään. Edelläni juoksi ainoastaan kaksi miestä, ja heidän vauhti oli paljon kovempaa kuin omani. Otin siis oman paikkani letkasta ja hetken kuluttua huomasin, että käytännössä juoksen yksin. Jonkun ajan kuluttua tajusin, että aivan takanani taivaltaa yksi mies. Juoksu tuntui juuri siltä kuten olin etukäteen kuvitellutkin, hapokasta, mutta kyllä se tässä menee. Ainoa tavoitteeni juoksuun lähtiessä oli se, että alittaisin 40min ja että kokonaisuutena kisasta jäisi hyvä mieli. Matka jatkui ja olin aivan jäässä. Musiikki pauhasi korvissa täysillä, joten reitin varrella olleet kannustushuudot jäi kaikki kuulematta. Keskityin omaan juoksuun ja siihen, että vauhti pysyisi kohtalaisen tasaisena. Melko pian huomasin, että kun vaihdoin tien toiseen reunaan, varjo seurasi kulkijaa hyvin tiiviisti. Ärsyttävää. Kannoilleni astuttiin useaan kertaan ja muutaman kerran mulkaisin taakseni oikein kunnolla. Tosin tuloksetta.

Ja matka jatkuu, lunta oli kertynyt sen verran, että tossu ei pitänyt 100%. Kuva: Marianne Viitamaa

Kääntöpaikalla ympäri ja toiset 5km tallattavana. Lämminkin alkoi hiljalleen tulla. Sama varjo seurasi kulkijaa edelleen. Juoksu rullasi samaan tapaan takaisin päin ja näytti hyvältä, että alittaisin 40min. Muutama kilometri enää ja saisin ylittää maaliviivan onnellisena ja tyytyväisenä. Aurinko paistoi ja oli kiva ulkoilla. Maaliin n.1,5km ja mitä ihmettä!! Varjonakin tunnettu miespuolinen juoksija astui niin pahasti jaloilleni, että kompastuin ja kävin lähestulkoon polvillani maassa. Nyt kilahti meikäläisellä todella pahasti ja annoin kuulua sen verran kovaa, että varmaan maalissa saattoivat kuulla, että jotain tapahtui =) Rytmi sekosi totaalisesti, syke pomppasi hetkellisesti pilviin. Itketti, suututti ja ärsytti suunnattomasti. En tahtonut saada juoksurytmistä millään kiinni, kun adrenaliinit jylläsi pitkin kroppaa. Päätin taistella sen minkä pystyin ja lopputulos olisi nähtävissä kun maaliviivan ylitän. Loppusuora ja jonkinlainen kirikin vielä irtosi. Aikani oli 39.47. Samaan aikaan onnellinen ja suuttunut.

Vihdoin maalisuoralla. Kuva: Marianne Viitamaa

Maaliin päästyäni puhisin vähän aikaa kiukkuani miehelleni ja yritin rauhoittua. Mielenkiintoinen kisa, saavutin tavoitteeni, mutta muuten jäi huono maku. Toki peesaaminen on sallittua, mutta mun mielestä jokainen saisi juosta omilla tossuillaan, eikä koittaa lainata kaverilta vauhtia =)
Lämmintä mehua mukillinen ja samaan aikaan tuo varjo tuli pyytämään anteeksi tapahtunutta. Kiitos siitä. Jälleen muistojen kultaiseen nauhaan yksi hieman erilainen helmi=)

Päivän pelasti kuitenkin Triathlon seuramme perinteiset päättäjäiset. Herkullista ruokaa, lupsakkaa seuraa ja paljon naurua. Siitä mieheni kanssa elokuviin Tampereelle ja nauttimaan kahdenkeskisestä ajasta, joka nykyisin on todella harvinaista herkkua <3

Tänään ohjelmassa olikin kevyttä jolkottelua ja sainkin toteuttaa sen aurinkoisessa ja kirpeässä pakkasaamussa. Ihanaa. Lapset mummilasta kotiin ja kahvittelua rakkaiden kanssa. Varsin onnistunut viikonloppu ja taas on virtaa aloittaa uusi viikko!