Alkutalven välipalana Rautaveden 10km

Oudokseltaan kirpeä pakkanen kutitteli nenänpäätä Pyhäinpäivän aamuna ja kevyt lumipeitekin oli leijaillut maahan. Samaan aikaan olin onnellinen kuin pikkulapsi valkeasta maasta ja silmää hivelevästä maisemasta, mutta samalla mietin jo tulevaa kisaa ja sitä miten tossu mahtaisi pitää uudella lumella. Yritin parhaani mukaan siirtää ajatukseni päivällä starttaavasta juoksusta pois ja pesin pyykkiä ja tein muita pieniä kotihommia. Melko hyvin onnistuin, vaikkakin alitajunnassa tuo tuleva startti oli vääjäämättä. Hassua, koska tiedostin koko ajan, että kisa on tavallaan täysin merkityksetön ja toimii hyvänä kovana treeninä. Luonteelleni en nähtävästi mahda mitään, sillä pienoinen jännitys alkoi hiipiä päälle, mutta oli onneksi silti täysin hallittavissa =)

Lähdettiin koko perheen voimin kotipaikkakunnan kisaan. Olotila oli levoton. Kisapaikalla jokatoinen vastaantuleva oli tuttu ja puolin ja toisin toivoteltiin tsemppiä toisillemme. Numerokin löytyi pienen etsiskelyn jälkeen ja samalla huomasin kellonkin liikkuneen sen verran rivakasti, että oli aika lähteä verryttelemään. Kylmä, ensimmäinen fiilis kun lähdin juoksemaan. Miten ihmeessä tarkenen juosta 10km suunnittelemillani vaatteilla. No, näillä mennään mitä on ja that`s it. Ei auta itku markkinoilla. Aurinko paistoi todella kauniisti ja lämmitti edes vähän. Vessassa piti hypätä vähän turhankin usein, joten siitä tiesin, että mua jännittää =) Olotila oli silti hallittavissa, koska olin mielessäni päättänyt, etten nyt turhia panikoisi..

Starttiviivalle asteli monen monta itsensä ylittäjää, joilla oli sama tavoite. Päästä maaliin. Jokaisella tietenkin omat aikatavoitteensa ja niin edelleen. Olin aivan umpijäässä, ei auttanut. Mietin vain, että kyllä se lämmin tulee, kun lähtee juoksemaan kovaa. Pyssy pamahti ja sitten mentiin. Pitkästä aikaa mulla oli poppia korvissa, näin en muista kovinkaan usein kisoissa tapahtuneen.

Startti on tapahtunut ja sit se onkin menoa =) Kuva: Marianne Viitamaa

Alusta asti oli selvää, että yhdestäkään naisesta ei ole vastusta tänään. Edelläni juoksi ainoastaan kaksi miestä, ja heidän vauhti oli paljon kovempaa kuin omani. Otin siis oman paikkani letkasta ja hetken kuluttua huomasin, että käytännössä juoksen yksin. Jonkun ajan kuluttua tajusin, että aivan takanani taivaltaa yksi mies. Juoksu tuntui juuri siltä kuten olin etukäteen kuvitellutkin, hapokasta, mutta kyllä se tässä menee. Ainoa tavoitteeni juoksuun lähtiessä oli se, että alittaisin 40min ja että kokonaisuutena kisasta jäisi hyvä mieli. Matka jatkui ja olin aivan jäässä. Musiikki pauhasi korvissa täysillä, joten reitin varrella olleet kannustushuudot jäi kaikki kuulematta. Keskityin omaan juoksuun ja siihen, että vauhti pysyisi kohtalaisen tasaisena. Melko pian huomasin, että kun vaihdoin tien toiseen reunaan, varjo seurasi kulkijaa hyvin tiiviisti. Ärsyttävää. Kannoilleni astuttiin useaan kertaan ja muutaman kerran mulkaisin taakseni oikein kunnolla. Tosin tuloksetta.

Ja matka jatkuu, lunta oli kertynyt sen verran, että tossu ei pitänyt 100%. Kuva: Marianne Viitamaa

Kääntöpaikalla ympäri ja toiset 5km tallattavana. Lämminkin alkoi hiljalleen tulla. Sama varjo seurasi kulkijaa edelleen. Juoksu rullasi samaan tapaan takaisin päin ja näytti hyvältä, että alittaisin 40min. Muutama kilometri enää ja saisin ylittää maaliviivan onnellisena ja tyytyväisenä. Aurinko paistoi ja oli kiva ulkoilla. Maaliin n.1,5km ja mitä ihmettä!! Varjonakin tunnettu miespuolinen juoksija astui niin pahasti jaloilleni, että kompastuin ja kävin lähestulkoon polvillani maassa. Nyt kilahti meikäläisellä todella pahasti ja annoin kuulua sen verran kovaa, että varmaan maalissa saattoivat kuulla, että jotain tapahtui =) Rytmi sekosi totaalisesti, syke pomppasi hetkellisesti pilviin. Itketti, suututti ja ärsytti suunnattomasti. En tahtonut saada juoksurytmistä millään kiinni, kun adrenaliinit jylläsi pitkin kroppaa. Päätin taistella sen minkä pystyin ja lopputulos olisi nähtävissä kun maaliviivan ylitän. Loppusuora ja jonkinlainen kirikin vielä irtosi. Aikani oli 39.47. Samaan aikaan onnellinen ja suuttunut.

Vihdoin maalisuoralla. Kuva: Marianne Viitamaa

Maaliin päästyäni puhisin vähän aikaa kiukkuani miehelleni ja yritin rauhoittua. Mielenkiintoinen kisa, saavutin tavoitteeni, mutta muuten jäi huono maku. Toki peesaaminen on sallittua, mutta mun mielestä jokainen saisi juosta omilla tossuillaan, eikä koittaa lainata kaverilta vauhtia =)
Lämmintä mehua mukillinen ja samaan aikaan tuo varjo tuli pyytämään anteeksi tapahtunutta. Kiitos siitä. Jälleen muistojen kultaiseen nauhaan yksi hieman erilainen helmi=)

Päivän pelasti kuitenkin Triathlon seuramme perinteiset päättäjäiset. Herkullista ruokaa, lupsakkaa seuraa ja paljon naurua. Siitä mieheni kanssa elokuviin Tampereelle ja nauttimaan kahdenkeskisestä ajasta, joka nykyisin on todella harvinaista herkkua <3

Tänään ohjelmassa olikin kevyttä jolkottelua ja sainkin toteuttaa sen aurinkoisessa ja kirpeässä pakkasaamussa. Ihanaa. Lapset mummilasta kotiin ja kahvittelua rakkaiden kanssa. Varsin onnistunut viikonloppu ja taas on virtaa aloittaa uusi viikko!