Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty

Läheskään aina kaikki ei mene suunnitellun käsikirjoituksen mukaan. Blogi on ollut hiljaiselossa jo pidemmän aikaa. Syy tähän on olemassa ja sen vuoksi en ole saanut kirjoitettua yhtään mitään. Leikkauksesta olen toipunut hyvin, joskin keuhkot vaivaavat edelleen. Ne on pieniä asioita suurempien murheiden rinnalla.

Takana on elämäni raskain kuukausi. Olen menettänyt parhaan ystäväni, ihmisen, joka tunsi mut paremmin kuin kukaan muu. Ihmisen, jolle saattoi kertoa ihan kaikki ilonsa, surunsa ja kaiken siltä väliltä. Rakkaan ihmisen, joka oli aina valmis auttamaan keinolla millä hyvänsä. Äitini. En pysty sanoin kuvailemaan, miten tuskainen olo on ollut. Epätodellinen. Hirvittävä ikävä ja äiti ei tule takaisin. Olisin itsekin häntä kovasti tarvinnut saatika mun lapset. Olihan hän paras mahdollinen mummi. En avaa asiaa tässä sen enempää, mutta pitkän sairauden saattelemana näin kävi. Kuitenkin nopeammin kuin kukaan edes uskalsi ajatella.

Elämä on ollut melko sekaisin viimeisen kuukauden. Päälimmäisenä ajatuksena ei todellakaan ole ollut treenaaminen. Olotila vaihtelee todella paljon. Nyt kun äidin lähdöstä on kulunut kuukausi, en enää itke päivittäin, mutta todella tuskaisia olotiloja ilmenee usein. Ja näin on varmasti vielä pitkään. Onneksi on kaikki ihanat muistot, joiden avulla yritän sinnitellä eteenpäin. Ja lapset pitävät kiinni arjessa, onneksi. Isäni on ollut paljon meidän kanssa, joten molemmin puolista apua on ollut tarjolla.

Ensimmäisen viikon aikana en juuri liikkunut. Oli paljon hoidettavia asioita ja ajatusmaailma totaalisen sekaisin. Väsytti todella paljon ja mikään ei huvittanut. Toisella viikolla lähdettiin Rukalle mökin rakennus puuhiin ja näin ollen tuli pakollinen maisemanvaihto. Siellä liikuin lasten kanssa sen minkä jaksoin, mutta suru oli vielä niin vahvana mukana, että melko vähäisillä liikunnoilla mentiin.

 

 

Tytöt fiilistelivät Nuts Karhunkierroksen maalissa. Ehkä joskus mekin juostaan, tuumivat tytöt =)

Tällä yhdistelmällä liikuttiin paljon, koska meillä oli vain yksi auto käytössä.

Rukan viikko sujui ihan ok. Välillä oli todella vaikeaa, mutta onneksi niistä selvittiin yhdessä. Kotimatkalla ajettiin Vantaan kautta, josta noudettiin meille uusi perheenjäsen. Kääpiöpinseri Peppi. Peppi on ilostuttanut meitä koko perhettä omilla hassuilla jutuillaan ja pentumaisella kohelluksella. Koira tuli taloon siis juuri oikeaan aikaan, ainakin lasten kannalta.
Kotiin oli kiva palata, tosin edessä siintävät hautajaiset painoivat jo valmiiksi mieltä. Oli paljon hoidettavaa ja asia oli ikäänkuin pöydällä koko ajan. Kiitos ystäville, jotka jaksoivat kantaa huolta ja auttaa <3 Ilman en olisi selvinnyt tähän asti.
Itse hautajaispäivä oli raskas, niin raskas, että en osaa edes sanoin kuvailla. Kaikki haavat revittiin taas auki. En missään nimessä olisi tämän ikäisenä halunnut olla saattamassa omaa äitiäni viimeiselle matkalle. Eikä pelkästään oma suruni, vaan myös se kun jouduin katsomaan omien lapsieni tuskaa kirkon penkissä. Raskasta.

Tässä jo hieman kasvaneena ilopillerinä

Peppi kotiutuneen meille

Hautajaisten jälkeen iski totaaliväsymys, ikävä ja tuska velloivat sisällä edelleen. Olin päättänyt, että liikkuminen tulee ajallaan ja väkisin en tee yhtään mitään. Tiedostin myös sen, että tästä kesästä tulee täysin erilainen mitä olin vielä vajaa vuosi sitten kuvitellut. Ei kannata maalailla pilvilinnoja, kun melko usein omalla kohdallani käy niin, että haaveet ammutaan alas ja käsikirjoitus muuttuu ihan täysin. Nyt elän hetkessä ja nautin siitä, että pystyn liikkumaan jollain tasolla. Uusia kesiä tulee ja ennenkaikkea kun tulee mun aikani kilpailla, haluan olla kunnossa. Nyt en sitä ole.

Suomen maantiepyörakausikin starttasi omalta kohdaltani kesäkuussa...

Nyt olen juossut ja pyöräillyt. Pikkusen olen juostessa uskaltanut nostaa sykkeitäkin, mutta tarkkana on oltava. Nyt on vaarana, että uuvutan itseni entisestään. Väsymys ja ikävä velloo sisälläni, vaikka se ei kokoajan ulospäin näykään. Rakas ystäväni sanoi mielestäni hyvin, että ulkoisesti voin ihan ok. Ja se on totta, ulkoisesti kaikki näyttää olevan hyvin, mutta sisälläni on suuri suru ja ikävä.
Tässä kuukauden sisään on tullut huomattua, että mulla on aivan huikeita ystäviä. Mun kanssa on tultu juttelemaan ja soiteltu paljon. Oon kiitollinen jokaisesta ystävästä, joka on jakanut tätä surua mun kanssa. Nyt taas tiedän, ketkä ovat todellisia ystäviäni <3
Pikkuhiljaa mennään eteenpäin. Lapset ja arki pitää vauhdissa. Nyt olen taas viikon yksin lasten ja koirulin kanssa. Mieheni ja isäni lähtivät viikoksi pohjoiseen mökin rakennus puuhiin. Selviän kyllä, vaikka olo tuntuukin nyt isänikin lähdettyä todella tyhjältä. Onneksi on joitakin apukäsiä tarjolla <3

Tällaisissa ajatuksissa tällä kertaa..Toivotan kaikille tänä kesänä kisaaville paljon tsemppiä. Kyllä minäkin vielä jossain vaiheessa starttaan, mutta sen aika ei ole nyt. Ensin selvittelen oman pääni ja tarveystilani kuntoon. Sen jälkeen voi varovasti tehdä suunnitelmia ensi kesän suhteen. Nautitaan elämästä ja eletään hetkessä. Sen olen äitini kuoleman myötä oppinut. Eilistä ei saa takaisin, mutta tähän päivään ja huomiseen voi vielä vaikuttaa.

Juurikin näin!