Perhe-elämä ja kilpaurheilu

Melkoinen yhtälö, mutta ei mahdoton. Satunnaisesti kuulee kommentteja, että tuo vaan treenaa. Se satuttaa. Sitä pitelee käsissään välillä niin montaa narua, että heikompi ihminen olis heittänyt pyyhkeen kehään jo aikoja sitten. Perheeseen kun kuuluu kaksi pientä lasta, ei todellakaan voi vain treenata. Vielä kun soppaan heitetään yrittäjä aviomies, kuvio vaikeutuu vielä hieman lisää.

Nämä pienet pitää äiskän ahkerana ja ennen kaikkea nöyränä.

Aikataulutusta, miettimistä ja venymistä jokaiselta. Olen monesti sanonut, että jos meillä ei olisi lapsia, olisin treenannut jalat alta jo moneen kertaan. Lapset ovat mun kohdalla siis vallan hyvä jarru. Toki nykyään on jo niin mahtavia juoksukärrysysteemejä, että lasten kanssa pystyy helposti tekemään ainakin kevyitä treenejä. Ja vanhempi likka meillä jo helpostikin fillaroi mun mukana 15km.
Se, mitä tällainen yhtälö aiheuttaa on stressi. En voi treenata silloin kun mulle sopii, vaan treeniajat on mietittävä perheen muiden menojen mukaan. Varsinkin niinä päivinä, kun mulla on tiedossa kova treeni, oon kohtalaisen stressaantunut. Koviin treeneihin antaa itsestään kuitenkin aina enemmän ja niiden toivoo onnistuvan, vaikka kyseessä onkin vain treeni. Sama on kisapäivinä, toki silloin oon superstressaantunut ja se kyllä näkyy ulospäinkin=)
Arkena mun treenit ajoittuu iltapäivän lopuille tai alkuiltaan. Jos olisi mahdollista, treenaisin aina aamupäivällä. Viikonloppuisin tämä onneksi on mahdollista ja pyrinkin tekemään treenit ennen puoltapäivää. Joskus, nykyään kylläkin todella harvoin käyn aamulenkillä. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että jos menen aamulenkille, mun on oltava takaisin kotona viimeistään 6.30 kun mieheni lähtee töihin. Näin ollen mun olisi lähdettävä jo viiden jäljestä ja tämän vuoksi aamulenkkejä en enää kovin usein harrasta. Kummasti aamuviideltä sänky vetää puoleensa.

Välillä pysähdyn miettimään, miten tästä kaikesta selviää, mutta tähän asti ollaan jo tultu ja matka jatkuu. Tavoitteet kasvaa kokoajan. Treenien merkitys kasvaa myös. Jos haluaa pärjätä, on pystyttävä harjoittelemaan kohtalaisen paljon ja laadukkaasti. Lisää aikataulusta ja miettimistä. Tukiverkkojen rakentamista, sitä tämä on, päivästä toiseen ja viikosta viikkoon. Positiivisella ajattelulla pärjää myös melko pitkälle, joskin siihenkään en aina pysty. Stressi ottaa vallan ja tulee käytyä hetkellisesti pohjalla. Aina on ylös päästy ja olen varma, että jatkossakin tulen pääsemään. Treenaaminen on iso osa mun elämää, mutta pieni osa kuitenkin ihmisen elinkaaressa. Perhe on numero yksi!

Joskus pitää pysähtyä ja miettiä miten tulevasta selviää. Asioilla on onneksi tapana järjestyä, tavalla tai toisella!

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mun oma perhe on ihan täysillä tässä touhussa mukana. Lapsetkin tietää miksi äitin pitää käydä treenaamassa. Meillä lapsetkin leikkii jo triathlon leikkejä ja järjestää omia kisoja pehmoleluilla =) Isommalla likalla on myös halu kokeilla kisaamista. Mun aviomies on myös hurahtanut lajiin huoltajan roolissa ihan täysin enkä pysty sanoin kuvailemaan miten kiitollinen oon. Toki käydään myös yhdessä maastopyöräilemässä, silloin kun saadaan siihen mahdollisuus. Huoltajalla on kisoissa ja arjessakin ihan valtava  merkitys. Joku, joka luottaa ja tsemppaa silloin kun oma itseluottamus pettää. Kuopion kisa on hyvä esimerkki. Uinnin jälkeen olin valmis keskeyttämään, mutta muutama sparraus ja itsetunnon pönkitys riitti taistelemaan ja lopputulos oli SM 4. On huomattavasti mukavampaa mennä kisailemaan, kun mukana on joku tuttu henkilö. Joku, joka tietää jo mun ilmeestä tai eleestä mitä tarkoitan tai miltä musta tuntuu. Joku jolle voin kisan jälkeen tilittää ja joka jaksaa kuunnella. Se on ihan valtavan paljon se. Mun toinen puolisko.

Tällaista se elämä noin suunnilleen on. Töitä, treenaamista, lasten harrastuksia ja yhdessäoloa mahdollisimman paljon. Aikatauluttamista, mutta järkevyyden rajoissa. Ketään ei vedetä liian ahtaalle, koska silloin kärsii koko paletti. Ja kuten valmentajani on sanonut, siviilielämä rasittaa enemmän kuin itse treenit. Näin se on. Jos kotona ja arjessa on hankalaa, ei treenaamisestakaan tule mitään ja se ei ainakaan kehitä. Balanssi pitää löytää, tavalla tai toisella <3

Kaikki on mahdollista, kun asenne on kohdallaan!