Se tunne, kun kuvittelin maailmani romahtavan

Viime viikosta ei ole kovin selkeää kuvaa. Oon elänyt sen ikäänkuin täysin sumussa. Päätä särki enemmän kuin voisi kuvitellakaan, kurkkuputki täysin tulessa ja kertakaikkiaan mikään ei kiinnostanut. Aamulla herätessäni toivoin, että olisipa ilta, jotta pääsisin nukkumaan. Illalla toivoin, että kun aamulla herään, kumpa ei särkisi taas päätä. Ei muuten ole hääppöinen tunne. Toki taustalla on jokunen hieman suuremman luokan murhe, muttei tässä niistä sen enempää. Yksi asia johtaa toiseen ja kroppa ilmoitti, että otappa nainen pikku breikki =)

Tässä oli vielä hyvä fiilis...sitten alkoikin viikon huilijakso...

Viikon elelin niin sanotusti normaalin ihmisen arkea. Kävin töissä ja loppupäivä olikin vapaata, lukuunottamatta muutamia kokouksia ja lasten harrastuksia. Moni ajattelee varmasti tässä kohtaa, että olipa kiva viikko. Not! Tuskaa, ahdistusta ja itseinhoa. Kun on vuosikaudet treenannut päivittäin, ei tekemättömyys tunnu muulta kuin suoranaiselta helvetiltä. En tuntenut itseäni enää minkääntason urheilijaksi, vaan epätoivo ja masentavat ajatukset valtasivat mun mielen. Tässäkö tämä nyt oli? Peilistä katseli väsynyt ylipainoinen äiti-ihminen. Tiedän että kuulostaa typerältä, mutta tähän tilanteeseen ei juuri muut kuin urheilijat pysty samaistumaan. Liikunta on mulle "pakkomielle" tai jonkinlainen riippuvuus. Kun en liiku, sen huomaa melko nopeasti olemuksestani. Valitettavasti.

Päivä kerrallaan porskutin eteenpäin mielessä ajatus, josko huomenna olisi parempi olo?! Joko jaksaisin hymyillä edes vähän ja olla positiivinen. Päivät kuluivat ja olo ei muuttunut suuntaan eikä toiseen. Torstaina kävin tuuraamassa oman tyttöni hiihtoharkoissa vakkari coutsia ja vaelleltiin 1,5h välillä loikkien ja pikku spurtteja ottaen. Oli ihana käydä neljän seinän ulkopuolella treenivaatteet päällä. Happea. Ajattelin, että sitä tarvitsen ja olo paranisi. Perjantai aamu koitti ja kurkkua poltti aivan tajuttomasti. Pää tuntui halkeavan ja peilistä katsoi jo niin pahan näköinen otus, että itseänikin hieman hirvitti. Lääkäriin, pakko päästä lääkäriin. Kiitos ystäväni suhteiden, pääsin lääkäriin hyvinkin nopeasti. Tulehdusarvot normaalit ja muutenkin kutakuinkin "normaali". Oireiden perusteella kuitenkin 3.pvn antibiottikuuri ja liikuntakielto. Näillä ohjeilla mentiin siis vielä viikonloppu ja sitten päätin, että saa riittää.

Torstaina jo hieman hymyilytti. En vielä tiennyt miten kova kurkkukipuni tulisi olemaan seuraavana aamuna =(

Lauantaina juhlittiin vanhenevaa miestäni, hyvinkin rauhallisesti kahvin voimalla. Ajatukset sai hetkeksi johonkin muualle ja herkkuja tuli ahdettua liiankin kanssa. Takaraivossa jyskytti päänsäryn lisäksi ajatus siitä, että älä nyt hyvä nainen syö niitä sokerikasoja, kun et liikukkaan. Niin kuitenkin tein ja olo oli kyllä kamala. Kumma juttu tuo herkkujenkin syöminen, vaikka useasti on tullut vedettyä sokeriöverit, niin liian usein siihen sortuu uudelleen. Se oli ehkäpä mun viime viikon lohdutuskeino, sokeri. Ei hyvä, tiedetään. Onpa jotain mitä polttaa, kun taas liikkeelle pääsen ;)

Sunnuntaina olin ikäänkuin päättänyt, että selviän vielä yhdestä lepopäivästä.  Aamusta sain kuitenkin liian houkuttelevan kutsun lähteä huippuseurassa kävelemään ja se oli menoa sitten. Kotoa lähtiessäni huikkasin, että oon korkeintaan tunnin. Kuinkas sitten sattuikaan...jossain kohdin katoin kelloa ja 1.55 oli täynnä. Aika oli kirjaimellisesti lentänyt siivillä. Oli niin huippu reissu, että todella kannatti lähteä. Iloisia ihmisiä ja hyviä keskusteluja =) Vai mitä tytöt ?

Eilen uskaltauduin ekan kerran seuran harjoituksiin ja kropasta huomasi välittömästi, että kunnossa ei vielä olla. Päätin kuitenkin tehdä sen verran kun järkevältä tuntuu, mutta kuitenkin niin että vähän joutuu poistumaan mukavuusalueelta. Puntilla keskityin lähinnä ihmettelemään mitä muut puuhaa ja kuulostelin omaa oloani tuon tuosta. Coutsi tsekkas niskat ja jumia löytyi. Pikainen käsittely ja ainakaan tänään ei ole enää päätä särkenyt! Uintia odotin enemmän kuin mitään muuta. Se kun sujuu jo aika hyvin, ei sitä taitoa halua hukata moisen sairastelun takia. Nokian uimahallilla terapia-altaassa on +32 astetta ja siellä mä hytisin huulet sinisenä ;) Kivaa oli, ihan huippu jengi meillä! Valmentajalle kiitokset, kun jaksaa meitä vahtia ja korjailla jos ja kun korjattavaa on! Uinti sujui onneksi hyvin ja koko Nokian reissun sain matkustaa superin ystävän kanssa. Niin kiitollinen olo <3

Tänään tiistaina piipahdin Nokialla Kivimäen Minnalla hoidattamassa lenssuani ja hyviä tuloksia saatiin. Voin lämpimästi suositella www.terveysanalyysi.fi
Vielä siis huilattiin ja kerättiin voimia tuleviin koitoksiin. Edessä on pieni irtiotto arjesta Rukan maisemissa. Kaiken kaikkiaan hyvinkin opettavainen, joskin todella raskas viikko on takana.

Kiitollinen olen ihanista ystävistäni, perheestä ja valmentajastani. Toivoa ei siis kaiken tämän jälkeen ole kuitenkaan menetetty, vaan usko tulevaan on vahva! Näistäkin tilanteista opitaan ja etenkin itse opin itsestäni uusia asioita. Urheilu on jokatapauksessa mun juttu ja ilman sitä elämästä puuttuu todella paljon jotakin. Vaikea selittää. Uskon, että suurin osa ymmärtää mitä tarkoitan, mutta joukkoon mahtuu varmasti jokunen, jolle tämä vain ei mene jakeluun =)
Oon kuitenkin viime vuosina oppinut ottamaan sen asenteen, etten jaksa piitata mitä muut ajattelee. Jokaisella meistä on unelmia, joita tavoitellaan. Mulla yksi suuri unelma on Triathloniin liittyvä ja muut on sitten jotain muita. Niitä pitää olla. "Do what you love...Love what you do."

Tästä ei ole kuin yksi suunta. Elastisen sanoin; "Katse eteen ja suupielet ylöspäin, tee vastoinkäymisistä voimaa."

Perustekemistä ja perheen tukea

Syksy ja alkutalvi on pitänyt sisällään perusasioita. Määrää, tehoja ja lepoa. Kaikkia sopivassa suhteessa. Mieli on virkeä ja treenit maistuu. Pitkiä pyörälenkkejä, joista nautin ihan suunnattomasti. Mulla on hyvät nastarenkaat, joten on ollut kiva ajella lumen peittämillä teillä, kun ei ole tarvinnut kokoajan pelätä kaatuvansa. Kiitos omalle miehelleni, joka jaksaa huoltaa ja laittaa pyöräni aina kuntoon - joskus tosin tarvitaan isoveljeni ammattitaitoa, joten kiitos myös siihen suuntaan =)

Jotenkin kummasti olen tämän syksyn aikana onnistunut saamaan parin eri pyörän ketjut niin tuhannen solmuun, ettei ole tosikaan. Kerran kesken kovan treenin ketjuille tapahtui jotakin ja yhtäkkiä huomasin olevani Kärppälässä pilkkopimeässä fillari rikki. Ei isommin sillä hetkellä naurattanut, vieläpä kun vettä satoi taivaan täydeltä. Aikani revin ketjuja ja totesin että pakko luovuttaa. Kiukkuinen soitto kotiin ja autokyydin tilaus. Puhelun päätyttyä yritin vielä kerran koittaa "korjata" itse ja onnistuinkin saamaan ketjut kutakuinkin raiteilleen. Taas soitto kotiin, että jatkan pyöräilyä. Hirmuinen rahina kuului koko lenkin ajan, mutta eteenpäin pääsin ;) Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Jotain oli pyörämekaanikkojen mielestä hajonnut ja minä olin runtannut rikkinäisellä fillarilla lenkin loppuun...hups =)

Tuolla surkuhupaisalla lenkillä hieman lensi kura =)

Menneenä viikonloppuna ajelin maastofillarilla liki 90km. Kohtuu raskasta touhua, koska nastat hidastaa vauhtia melkoisesti ja voimaa joutuu käyttämään ihan eri tavalla. Pyörä onneksi toimi kuin unelma, eikä näin ollen aiheuttanut ylimääräisiä sydämentykytyksiä =) Lauantaina runttasin hieman kovemman treenin, kiihtyvä 1,5 tuntia. Tietynlainen "sikareeni", kuten tapanani on sanoa. Olen löytänyt nyt mulle uuden reitin ja tykkään sen vaativuudesta enemmän kuin paljon. Jännitin lauantain reeniä, koska tiesin entuudestaan sen olevan melko hapokas =) Tykkään siitä, kun happo jyllää reisissä ja tekisi mieli luovuttaa, mutta en tietenkään sitä tee. Mahtava tunne!! Treeni sujui ennakkopeloistani huolimatta paremmin kuin hyvin ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Treenin tein jo lähes kukonlaulun aikaan, koska loppupäivä oli tarkoitus viettää koko perheen voimin Ideaparkissa. Pyörän selästä loikkasin suoraan juoksumatolle ja kova 20min setti vielä päälle. Kroppa kiitti ja lähti innoissaan kohti Ideaparkin materialismi paljoutta =)

Päivän shoppailun jälkeen maistui ruoka Amarillossa. Lapsetkin innoissaan, kun pääsivät ravintolaan.

Sunnuntaina oli edessä isänpäivä ja pitkä rauhallinen fillarilenkki. Lähdin ajelemaan samoille reiteille, kuin edellispäivän sikareeni. Ensin tietenkin onniteltiin lasten kanssa iskä ja syötiin yhdessä aamupalaa <3
Matka kulki siis läpi Stormin-Kärppälän ja jatkui aina Kutalaan saakka. Oli tosi mahtava fiilis ajella edellispäivän onnistuneen kovan treenin jälkeen. Kroppa tuntui virkeältä, lieneekö edellisillan herkullisilla hamppareilla ollut osuutensa olotilaani. Sykkeet pysyivät juurikin siellä missä niiden kuuluikin ja treeni oli näin ollen erittäin onnistunut.

Kovin oli hiljaiset hurinat Kutalan legendaarisella Kasinolla ;)

Onnellinen minä =)

Lenkin jälkeen suuntasimme mun vanhemmille valmiiseen ruokapöytään. Äitini oli tehnyt suussa sulavaa lohikeittoa, joka pitkän reenin jälkeen maistui taivaalliselle. Kiitollinen olo <3 Tietenkin juotiin kahvia ja syötiin kakkua, nam! Sen jälkeen siirryttiin mieheni kotiin ja taas oli herkullista ruokaa tarjolla. Kahvit jätettiin väliin ja ne nautiskeltiin mieheni taatan luona. Kaikin puolin erittäin onnistunut isänpäivä ja energiavarastot tuli täytettyä ehkäpä hieman liiankin täyteen =)

Kuluneella viikolla on pienoinen flunssanpoikanen nostanut päätään. Perheestä sairastaa tällä hetkellä lähestulkoon kaikki muut paitsi minä, mutta katsotaan kuinka käy. Hyviä treenejä on silti viikkoon mahtunut ja tyytyväinen olen niistä jokaisesta. Erityisen kiitollinen olen myös siitä, että joka kerta kun tulen myöhään Nokialta treeneistä mua odottaa valmis iltapala. Huippua!

Jokaisena päivänä on enemmän kuin paljon aihetta hymyyn ja positiivisuuteen. Vaikka välillä tulee takapakki, asiat järjestyy tavalla tai toisella. Asenne on se, joka ratkaisee!!

Vaikka elämässä on paljon muuttuvia tekijöitä ja stressin aiheuttajia, mulla on silti niin kiitollinen olo. Mulla on hyviä ystäviä, paras mahdollinen valmentaja ja huippu perhe. Olen terve ja pystyn tekemään sitä, mikä tekee mut onnelliseksi. Vääjäämättä ajatukset liikkuu usein tulevassa kaudessa ja kesän kisoissa ja odotankin niitä jo innolla. Monella osa-alueella ollaan jo nyt menty huikeita steppejä eteenpäin ja paljon on vielä sellaisia asioita, joissa on varaa kehittyä. Jokainen päivä on siis mahdollisuus. Mahdollisuus tavoitella sitä unelmaa, jonka aion jossakin vaiheessa saavuttaa. Ja jos käykin niin etten saavuta, olen kiitollinen silti tästä matkasta, jota olen Triathlonin parissa taapertanut vasta 1,5 vuotta ja jota on edessä toivottavasti monia monia vuosia...

Näihin ajatuksiin tiivistyy tämä postaus. Viikonloppu edessä ja kivaa treeniä tiedossa. Joulukin lähestyy ja muutama minilomanen Rukan maisemissa. Tykkään siitä, että on jotain mitä odottaa. Positiivisia ajatuksia päiviin ja ollaan tyytyväisiä siitä mitä ympärillämme on. Jos jollakin on enemmän kuin toisella, ei siitä pidä välittää. Kateudella ei aiheuteta kuin mielipahaa. Palataan taas...

Alkutalven välipalana Rautaveden 10km

Oudokseltaan kirpeä pakkanen kutitteli nenänpäätä Pyhäinpäivän aamuna ja kevyt lumipeitekin oli leijaillut maahan. Samaan aikaan olin onnellinen kuin pikkulapsi valkeasta maasta ja silmää hivelevästä maisemasta, mutta samalla mietin jo tulevaa kisaa ja sitä miten tossu mahtaisi pitää uudella lumella. Yritin parhaani mukaan siirtää ajatukseni päivällä starttaavasta juoksusta pois ja pesin pyykkiä ja tein muita pieniä kotihommia. Melko hyvin onnistuin, vaikkakin alitajunnassa tuo tuleva startti oli vääjäämättä. Hassua, koska tiedostin koko ajan, että kisa on tavallaan täysin merkityksetön ja toimii hyvänä kovana treeninä. Luonteelleni en nähtävästi mahda mitään, sillä pienoinen jännitys alkoi hiipiä päälle, mutta oli onneksi silti täysin hallittavissa =)

Lähdettiin koko perheen voimin kotipaikkakunnan kisaan. Olotila oli levoton. Kisapaikalla jokatoinen vastaantuleva oli tuttu ja puolin ja toisin toivoteltiin tsemppiä toisillemme. Numerokin löytyi pienen etsiskelyn jälkeen ja samalla huomasin kellonkin liikkuneen sen verran rivakasti, että oli aika lähteä verryttelemään. Kylmä, ensimmäinen fiilis kun lähdin juoksemaan. Miten ihmeessä tarkenen juosta 10km suunnittelemillani vaatteilla. No, näillä mennään mitä on ja that`s it. Ei auta itku markkinoilla. Aurinko paistoi todella kauniisti ja lämmitti edes vähän. Vessassa piti hypätä vähän turhankin usein, joten siitä tiesin, että mua jännittää =) Olotila oli silti hallittavissa, koska olin mielessäni päättänyt, etten nyt turhia panikoisi..

Starttiviivalle asteli monen monta itsensä ylittäjää, joilla oli sama tavoite. Päästä maaliin. Jokaisella tietenkin omat aikatavoitteensa ja niin edelleen. Olin aivan umpijäässä, ei auttanut. Mietin vain, että kyllä se lämmin tulee, kun lähtee juoksemaan kovaa. Pyssy pamahti ja sitten mentiin. Pitkästä aikaa mulla oli poppia korvissa, näin en muista kovinkaan usein kisoissa tapahtuneen.

Startti on tapahtunut ja sit se onkin menoa =) Kuva: Marianne Viitamaa

Alusta asti oli selvää, että yhdestäkään naisesta ei ole vastusta tänään. Edelläni juoksi ainoastaan kaksi miestä, ja heidän vauhti oli paljon kovempaa kuin omani. Otin siis oman paikkani letkasta ja hetken kuluttua huomasin, että käytännössä juoksen yksin. Jonkun ajan kuluttua tajusin, että aivan takanani taivaltaa yksi mies. Juoksu tuntui juuri siltä kuten olin etukäteen kuvitellutkin, hapokasta, mutta kyllä se tässä menee. Ainoa tavoitteeni juoksuun lähtiessä oli se, että alittaisin 40min ja että kokonaisuutena kisasta jäisi hyvä mieli. Matka jatkui ja olin aivan jäässä. Musiikki pauhasi korvissa täysillä, joten reitin varrella olleet kannustushuudot jäi kaikki kuulematta. Keskityin omaan juoksuun ja siihen, että vauhti pysyisi kohtalaisen tasaisena. Melko pian huomasin, että kun vaihdoin tien toiseen reunaan, varjo seurasi kulkijaa hyvin tiiviisti. Ärsyttävää. Kannoilleni astuttiin useaan kertaan ja muutaman kerran mulkaisin taakseni oikein kunnolla. Tosin tuloksetta.

Ja matka jatkuu, lunta oli kertynyt sen verran, että tossu ei pitänyt 100%. Kuva: Marianne Viitamaa

Kääntöpaikalla ympäri ja toiset 5km tallattavana. Lämminkin alkoi hiljalleen tulla. Sama varjo seurasi kulkijaa edelleen. Juoksu rullasi samaan tapaan takaisin päin ja näytti hyvältä, että alittaisin 40min. Muutama kilometri enää ja saisin ylittää maaliviivan onnellisena ja tyytyväisenä. Aurinko paistoi ja oli kiva ulkoilla. Maaliin n.1,5km ja mitä ihmettä!! Varjonakin tunnettu miespuolinen juoksija astui niin pahasti jaloilleni, että kompastuin ja kävin lähestulkoon polvillani maassa. Nyt kilahti meikäläisellä todella pahasti ja annoin kuulua sen verran kovaa, että varmaan maalissa saattoivat kuulla, että jotain tapahtui =) Rytmi sekosi totaalisesti, syke pomppasi hetkellisesti pilviin. Itketti, suututti ja ärsytti suunnattomasti. En tahtonut saada juoksurytmistä millään kiinni, kun adrenaliinit jylläsi pitkin kroppaa. Päätin taistella sen minkä pystyin ja lopputulos olisi nähtävissä kun maaliviivan ylitän. Loppusuora ja jonkinlainen kirikin vielä irtosi. Aikani oli 39.47. Samaan aikaan onnellinen ja suuttunut.

Vihdoin maalisuoralla. Kuva: Marianne Viitamaa

Maaliin päästyäni puhisin vähän aikaa kiukkuani miehelleni ja yritin rauhoittua. Mielenkiintoinen kisa, saavutin tavoitteeni, mutta muuten jäi huono maku. Toki peesaaminen on sallittua, mutta mun mielestä jokainen saisi juosta omilla tossuillaan, eikä koittaa lainata kaverilta vauhtia =)
Lämmintä mehua mukillinen ja samaan aikaan tuo varjo tuli pyytämään anteeksi tapahtunutta. Kiitos siitä. Jälleen muistojen kultaiseen nauhaan yksi hieman erilainen helmi=)

Päivän pelasti kuitenkin Triathlon seuramme perinteiset päättäjäiset. Herkullista ruokaa, lupsakkaa seuraa ja paljon naurua. Siitä mieheni kanssa elokuviin Tampereelle ja nauttimaan kahdenkeskisestä ajasta, joka nykyisin on todella harvinaista herkkua <3

Tänään ohjelmassa olikin kevyttä jolkottelua ja sainkin toteuttaa sen aurinkoisessa ja kirpeässä pakkasaamussa. Ihanaa. Lapset mummilasta kotiin ja kahvittelua rakkaiden kanssa. Varsin onnistunut viikonloppu ja taas on virtaa aloittaa uusi viikko!

Haastava syksy alkaa kääntyä voiton puolelle

Pienoisen blogi hiljaisuuden jälkeen alkoi taas ajatus tuottamaan jonkinlaista tekstiä. Hiljaista on ollut siksi, etten ole yksinkertaisesti ehtinyt istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan. Monesti ajatus on jo käynyt mielessä, mutta en kuitenkaan ole saanut rauhoituttua ja kirjoitettua. Yritetäänpäs nyt =)

Ohjelmoitua harjoittelua on nyt kuukausi takana ja treenit on sujunut juuri niin kuin on suunniteltu. Sopivan ahtaalle olen jokaisessa kehittävässä treenissä joutunut ja siitä tykkään. Uinti on lähtenyt sujumaan oletettua paremmin ja siitä olen erityisen tyytyväinen, kuten myös valmentajanikin. Pyörää olen vielä ajanut ulkona, maastopyörällä hiekkateillä kelissä kuin kelissä. Maastopyöräily pitkin kumpuilevia syksyisiä hiekkateitä on niin parasta, samaan aikaan rentouttavaa ja hullun raskasta ja kehittävää! Niin tykkään siitä. Juoksutreenit on myöskin sujunut hyvin ja niitä tekisin mieluusti enemmänkin. Toki kun se on mun vahvuus, ei sitä niin kovasti tarvitse tehdäkään. Sen verran kuitenkin, että tuntuma säilyy ja tuntuu mukavalta. Kokonaisuutena olen siis lokakuuhun enemmän kuin tyytyväinen, mitä nyt pieni syyslenssu on vähän vaivannut, mutta alkaa onneksi olemaan jo voiton puolella.

Yhdellä fillarilenkillä hieman satoi ja oli kuraista =)

Haastavan syksystä on tehnyt se, että perheen isäntä on ollut paljon poissa kotoa ja lastenhoito treenien ajan on ollut hieman hankalaa. Polkaistiin alkusyksystä tai oikeastaan jo kesällä pitkä haave käyntiin ja hiljalleen Rukalle nousee oma "kakkoskoti". Mies on siis ollut viikon kotona, viikon Rukalla, viikon kotona jne. Kaikkeen onneksi tottuu melko nopeasti ja hienosti ollaan silti selvitty tyttöjen kanssa. Jokaisen reeninkin olen jollain ihmeen kaupalla onnistunut totetuttamaan ja vieläpä hyvin! Tällaisina hetkinä sitä arvostaa kotoa löytyvää juoksumattoa ja pyörää trainerissa. Sekä jokaista läheistä, jota olen näinä aikoina lastenvahti hommilla vaivannut. Heistä jokainen onneksi tietää tavoitteeni ja näin ollen melko mieluusti tulevat lapsosiamme vahtimaan.
Lapset leikkivät jo helposti tunninkin keskenään ja samalla kun treenaan, pystyn toisella silmällä heitä paimentamaan. Eihän tuo mitään rentouttavaa treenaamista ole, mutta olosuhteiden pakosta näinkin on joskus pystyttävä treenaamaan.
Joskus koin (ja välillä koen vieläkin) huonoa omaatuntoa siitä, että treenaan kun lapset leikkivät. Ne on kuitenkin pienestä pitäen tottunut siihen, että äiskän pitää treenata, että pärjää ja ylipäätään pystyy kilpailemaan. Meijän elämä on siis välillä (lue melko usein) aika kaoottista, ainakin ulkopuolisen silmin, mutta kummasti siihen tottuu. Kun mennään, niin mennään eikä meinata =)

Vaikka välillä on vaikeaa, niin positiivisella asenteella pääsee pitkälle!

Syksyn mittaan olen taas alkanut käymään Nokialla oman seuran harkoissa. Ehkäpä piristävintä, mitä syksyyn on mahtunut. Huikeita tyyppejä ja aina niin hauskoja. Jos joskus treeneihin ajelen väsyneenä ja en niin hyvällä tuulella, voin luvata, että kotiin palaa iloinen ja piristynyt nainen! Oon joka kerta Nokialla treenatessa niin kiitollinen, että olen löytänyt tieni TriathlonTeam226 porukkaan. Jokaisesta uudesta tuttavuudesta olen aidosti onnellinen. Mitä kaikkea tulevat vuodet vielä tuokaan tullessaan, kun jo reilussa vuodessa olen saanut kokea tuon porukan myötä kaikkea kivaa!

Paras tiimi, mun tiimi <3

Syksyn aikana olen saanut solmittua muutaman kivan sponsorisopimuksen, jotka auttavat mua matkallani kohti triathlonunelmaa. Jokaisesta tukijasta olen enemmän kuin kiitollinen. Pienistä puroista kasvaa suuri virta, näin sanotaan. On hienoa huomata, että näinkin pieneltä paikkakunnalta kuin Sastamala, löytyy todellisia urheilijasieluja, jotka haluavat auttaa. Etsiskelen edelleen lisää tukijoita, joten katotaan kuinka käy.

Nyt takana on koko perheen syyslomaviikko Rukalla. Hyviä treenejä, yhdessäooloa ja mökkerön rakentelua. Niin mahtava paikka tuo Ruka, sielu ja mieli lepää. Kaunista luontoa, mahtavia treeniolosuhteita ja kaikkea siltä väliltä. Kävin myös testaamassa vasta avatun Kuusamon uimahallin ja upea paikka tuo oli. Valoisa ja nykyaikainen. Sopisi kyllä Sastamalaankin vastaavanlainen halli. Helpottaisi omiakin touhuja melkoisesti ja tulisi uitettua lapsiakin useammin. Ikuisuuskysymys valitettavasti täällä. No, näillä mennään ja ollaan siihen tyytyväisiä.

Laatuaikaa isomman tyttöseni kanssa. Rukan valloitusta pariinkin otteeseen!

Pienestä se on aloitettava, kivoja muistoja syyslomalta.

Näiden kuvien myötä jokaiselle lukijalle ihanaa syksyn loppua ja talven odotusta. Kunhan lumi saapuu tänne eteläiseenkin Suomeen, pääsee ladulle nauttimaan hiihtämisestä! Hyviä treenejä ja positiivista mieltä! Moikka moi =)

Uusi treenikausi startattu!

SM-Duathlonin jälkeen vedettiin muutama päivä happee ja höntsäiltiin mikä hyvältä tuntui. Enää ei tarvi itse miettiä mitä tänään tekisin ja oon siitä enemmän kuin kiitollinen. Joku muu miettii sen mun puolesta ja tekee sen perusteellisesti. Siitä tykkään. Oon nyt SM-Duathlonin jälkeen seurannut aamusykkeitä ja se on antanut paljon dataa sekä valmentajalle että mulle. Treenaaminen ei väsyneenä kannata, eikä se edes kehitä. Hiljalleen alan itekin ymmärtää sen, vaikkakin helppoa sekään ei ole ollut. Se, miten paljon siviilielämä vaikuttaa, on ihan huikea osuus. Treenit tottakai väsyttää ja rasittaa myös, mutta jos siviilipuolella on jo valmiiksi raskasta, ei treenaamisestakaan tahdo oikein tulla mitään. Tämäkin on pyritty ottaan nyt huomioon.

Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista. Tulee vastoinkäymisiä, odottamattomia takapakkeja joita en nyt tässä avaa sen enempää. Raskasta on joka tapauksessa ollut ja melko syvällä on tullut rämmittyä ja voin taata, että näitä rämpimisiä on edessä vielä useita. Se tunne, kun kaikki näyttää hyvältä ja samalla hetkellä joku vetää maton jalkojen alta. Se ei ole kiva tunne, varsinkaan kun et osaa sitä yhtään odottaa. Tässä kuitenkin porskutetaan. Oon mielestäni onnekas, sillä oon luonteeltani melko vahva ihminen. Toki murrun helposti, jos siihen on todella aihetta. Käsittelen ikäviä tunteita paljon treenien aikana, koska silloin on aikaa ajatella. Treenaamisen vuoksi ehkä selviänkin, siitä saan virtaa jaksaa eteenpäin! Välillä tuntuu niin perkuleen pahalta, että itku meinaa tulla, vaikka en haluaisi. Näitäkin tunteita on mahtunut tähän syksyyn liian monta.

Tällä hetkellä treenit kulkee hyvin ja usko ensi kesään on vahva. On upeaa huomata, että joku uskoo muhun, vaikka itsellä tuo puoli vielä hieman kangerteleekin. Opettelen koko ajan ja aion onnistua siinäkin.
Matkan varrelle on mahtunut epäilijöitä ja niitä jotka arvostelevat touhujani tietämättä millaisen taistelun oon tämänkin syksyn aikana joutunut käymään. Se sattuu ja suututtaa samaan aikaan. Ei oo kiva kuulla ystävän kautta, että susta on puhuttu paskaa. Toisaalta en kyllä jaksa isommin välittää, koska niitä riittää aina. Kun asuu näin pienellä paikkakunnalla, tuntuu siltä että kaikki muut tietävät paljon paremmin sun asiat kuin sä ite. Mulle riittää, että itse tiedän missä mennään. Ei tämä helppoa ole, kaikkihan tätä tekisivät, jos tää olis lastenleikkiä. Toisille riittää yksi laji, joku idiootti valitsee kolme lajia ja yrittää siinä selvitä arjesta samalla =) Tykkään haasteista ja tää on ollut kyllä elämäni paras haaste urheilullisesti. Tiedän, että voin kehittyä vielä paljonkin ja se auttaa taistelemaan kohti unelmia!  Triathlon on mun elämäntapa ja ajatuksissa koko ajan.

Se mitä treeneihin tulee, on ihan perustekemistä. Ei tämä mitään tähtitiedettä ole. Kaikille ei sovi samanlaiset metodit ja tämän vuoksi valmennukseen on nyt alettu keskittymään kunnolla. Treenit on räätälöity juurikin mun elimistölle sopiviksi ja niissä on otettu huomioon myös se, että kotona asustaa kaksi pientä lasta ja mies on paljon reissussa. Jo nyt on tullut traineri tutuksi ja talven myötä tulen siinä kuluttamaan monia monia tunteja. Onnekseni multa löytyy myös vuonna 2011 hankittu juoksumatto, joka mahdollistaa treenaamisen silloinkin kun olen yksin lasten kanssa. Pyörää, juoksua, punttia ja uintia. Sitä se on. Ja tietenkin lepoa =) Oon innoissani. Uimahallikausikin tuli korkattua viime perjantaina ja se oli aivan mahtavaa! En ollut Kuopion kisan jälkeen uinut metrin metriä ja halu päästä altaaseen oli valtava. Ja iloiseksi ylläriksi uinti sujui todella hyvin! Tästä on hieno jatkaa kohti ensi kesää ja olen todellakin valmis laskemaan niitä kaakeleita, jotta uinti saadaan sille mallille kuin sen kuuluukin olla!!

Ulkonakin on tullut vielä pyöräiltyä. Sekä maastossa, että maantiellä. Aina toki sen mukaan onko lapsenvahtia ollut saamanteilla. On ollut hieno syksy ilmojen puolesta. Rakastan syksyä ja etenkin kuulaita syysaamuja. On ihanaa kun ulkona on jo sen verran kylmä, että saa kaivaa pipon päähän, mutta asfaltti on vielä sula. Aurinko paistaa ja puut näyttävät parhaat puolensa väriloistollaan. I like it! Oon nauttinut jokaisesta treenistä, vaikka useasti on tullutkin käytyä mukavuusalueen ulkopuolella. Eipä sitä muuten kehity, ellei itteensä kiusaa =)

Näihin kuviin on hyvä lopettaa tämä postaus. Tänään takana huippuhyvä treeni ja sen myötä mielikin on taas iloinen. Kiitos ihanan kummityttöni, joka mahdollisti tämän päivän treenin leikkimällä pienemmän muruni kanssa! Uusi viikko ja uudet treenit odottaa ja vihdoin saadaan iskäkin viikon reissaamisen jälkeen kotiin! Muistakaapa liikkua, vaikka lähteminen on välillä itsellekin vaikeaa, palaa lenkiltä ihme kyllä energisempi ja iloisempi ihminen. Jokainen päivä on mahdollisuus =)

Duathlonin SM-Kultaa

Otsikon mukaiset karkelot käytiin sunnuntaina 11.9. Nastolassa, Pajulahden vaativissa maastoissa. Itse osallistuin Duathlon kisaan ensimmäistä kertaa ja melko luottavaisin mielin. Luottavaisin siksi, että tiesin oman vahvuuteni juoksijana ja pyöräkin on kulkenut tänä kesänä ihan mukavasti. Väen paljoutta tuolla kisoissa ei ollut, mutta voitto on aina voitto ja pöydällä koreilee nyt kultainen mitali.

 
Kisaan valmistautuminen aiheutti omat haasteensa, koska mieheni oli reissussa Pohjoisessa ja minä yksin lasten kanssa. Samalla päivälle kun kisa oli, osui myös vanhemman likan hiihtoleiri Ellivuoressa. Onneksi on olemassa ystäviä, jotka pelastivat tässäkin tilanteessa ja noutivat likan jo lauantaina illalla yökyläilemään ja huolehtivat sunnuntain. Kiitos! Jäljellä oli silti vielä pienempi likka, jonka ajoin sunnuntaina aamulla aikaisin mummilaan ja jatkoin matkaani siitä kohti Nastolaa. Melkoista säätöä siis jo pelkkä lähteminen. Pyörän renkaat sentään jo osasin täyttää ja pakata sen autoon =)
Normaalista kisareissusta tämä poikkesi myös sillä tavalla, että matkustin yksin. Ei ollut ketään, kenelle panikoida ja höpötellä muuten vaan. Jouduin käymään oman pääni kanssa henkistä taistelua jo heti alkumatkasta, kun epätoivo meinasi iskeä. Yksin kun matkustaa, omat ajatukset pyörii päässä ja sitä alkaa liikaa miettimään mitä tuleman pitää. Väänsin kuitenkin radiosta voluumia isommalle ja siinä se matka sujui lauleskellessa ja popitellessa.

Nastolaan saavuin hyvissä ajoin ja ehdin pikaisesti tutustumaan reitteihinkin valmentajani Markon kanssa. Jälkeenpäin Marko kyllä kertoi ajeluttaneensa mua reitillä sen takia, että havaitsi mussa hieman panikointia ;) Myönnän, olin vähän paniikissa ja itseluottamuskin oli kateissa. Ehkäpä tuo pieni ajelu rauhoitti mua ja piti ainakin ajatukset hieman toisaalla.

Lähtö lähestyi ja koko joukko asettui lähtöviivalle edessään 6,6km juoksu, 37km pyöräily ja 6,6km juoksu. Juoksureitti oli osittain maastoreittiä ja osittain asfalttia. Löytyi ylämäkeä ja alamäkeä. Juoksu lähti pienestä paniikista huolimatta rullaamaan ihan hyvin, keli oli lämmin ja melko painostava. Edelläni juoksi 5 miestä ja tämä asetelma säilyi ensimmäiseen vaihtoon asti. Juoksuvauhti oli tämän ensimmäisen juoksun osalta n.3.54min/km. Nopeasti kypärä päähän ja kenkien vaihto ja juosten kohti paikkaa, missä pyörän päälle sai nousta.

Jalat olivat melko tönköt reippaan juoksun jälkeen, mutta omaan tahtiin lähdin pyörittelemään ilman sen suurempaa stressiä. Melko nopeasti huomasin, että mäkeä pukkaa eteen yksi toisensa jälkeen ja voimat alkoivat jotenkin uupua. Tähän kisaan olin varustautunut energiageelillä, jonka päätin napata jo reilun 5km:n pyöräilyn jälkeen. Maku ei ollut kaksinen, mutta ajattelin, että tämän kestää ja pian on taas virtaa. Vettä päälle ja lisää vauhtia. Pyöräily sujui lähes ongelmitta loppuun asti, miehiä meni ohi, mutta ajattelin, että pian ne tulevat juoksuosuudella selkä edellä vastaan. Ketjut hyppäsivät kerran pois rattaalta ja ehdinkin jo kirota, että tähänkö tää nyt kaatuu, mutta onneksi ne menivät melko nopeasti takaisin. Huh! Vihdoinkin, kymmenien raskaiden ylämäkien jälkeen edessä häämötti Pajulahden jäähallin piha ja pääsin vaihtamaan lenkkarit jalkaan. Keskivauhti tuolla mäkisellä reitillä oli n.34km/h. Ihan jees!

Juoksu tuntui ihan kaamealta raskaan pyöräilyosuuden jälkeen. Edessä, kuitenkin melko kaukana häämötti muutama selkä ja ajattelin jo, etten saa niitä mitenkään kiinni. Juoksu lähti kuitenkin rullaamaan jollain tasolla ja selät alkoivat lähestyä. Ensimmäinen, toinen, kolmas ja taisi neljäskin selkä jäädä taakse. Jes! Vaikka ohitettavat olivatkin miehiä, eikä heidän ohittaminen vaikuttanut mun sijoitukseen, siitä sai kuitenkin sen verran aina lisäbuustia, että jaksoin runtata juoksuosuuden kohtuullisesti loppuun asti. Maalisuoralla vielä kunnon loppukiri ja asiaan kuuluvat tuuletukset. Voittajana maalissa. Väsynyt, mutta onnellinen, sillä menneisiin viikkoihin on mahtunut paljon surua ja stressiä. Jälkimmäisen juoksun keskariksi tuli n.4.06min/km. Tähän täytyy siis olla tyytyväinen.

Kisan jälkeen oli helppo hymyillä =)

 

Parivaljakko, josta kuullaan vielä...

Kotimatka oli pitkä, taas yksin ja olo oli tietenkin kisan jälkeen melkoisen levoton. Nälkä ja väsykin vaivasi ja toki oli jo kiire kotiin lasten luokse. Reissu oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja ensi vuonna ehdottomasti uudelleen! Nyt oonkin ottanut tosi iisisti, jotta kroppa on valmiina kun aletaan taas oikeesti reenaamaan. Toivon, että syksy pysyisi tällaisena kuin se on nyt ollutkin. Aurinkoisia päiviä, pimeitä iltoja ja ihanan kuulaita aamuja. Niitä toivon! Ja tietenkin onnistuneita treenejä!

Tähän näkymään sain herätä tänä aamuna, aavemaisen kaunista <3

Perhe-elämä ja kilpaurheilu

Melkoinen yhtälö, mutta ei mahdoton. Satunnaisesti kuulee kommentteja, että tuo vaan treenaa. Se satuttaa. Sitä pitelee käsissään välillä niin montaa narua, että heikompi ihminen olis heittänyt pyyhkeen kehään jo aikoja sitten. Perheeseen kun kuuluu kaksi pientä lasta, ei todellakaan voi vain treenata. Vielä kun soppaan heitetään yrittäjä aviomies, kuvio vaikeutuu vielä hieman lisää.

Nämä pienet pitää äiskän ahkerana ja ennen kaikkea nöyränä.

Aikataulutusta, miettimistä ja venymistä jokaiselta. Olen monesti sanonut, että jos meillä ei olisi lapsia, olisin treenannut jalat alta jo moneen kertaan. Lapset ovat mun kohdalla siis vallan hyvä jarru. Toki nykyään on jo niin mahtavia juoksukärrysysteemejä, että lasten kanssa pystyy helposti tekemään ainakin kevyitä treenejä. Ja vanhempi likka meillä jo helpostikin fillaroi mun mukana 15km.
Se, mitä tällainen yhtälö aiheuttaa on stressi. En voi treenata silloin kun mulle sopii, vaan treeniajat on mietittävä perheen muiden menojen mukaan. Varsinkin niinä päivinä, kun mulla on tiedossa kova treeni, oon kohtalaisen stressaantunut. Koviin treeneihin antaa itsestään kuitenkin aina enemmän ja niiden toivoo onnistuvan, vaikka kyseessä onkin vain treeni. Sama on kisapäivinä, toki silloin oon superstressaantunut ja se kyllä näkyy ulospäinkin=)
Arkena mun treenit ajoittuu iltapäivän lopuille tai alkuiltaan. Jos olisi mahdollista, treenaisin aina aamupäivällä. Viikonloppuisin tämä onneksi on mahdollista ja pyrinkin tekemään treenit ennen puoltapäivää. Joskus, nykyään kylläkin todella harvoin käyn aamulenkillä. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että jos menen aamulenkille, mun on oltava takaisin kotona viimeistään 6.30 kun mieheni lähtee töihin. Näin ollen mun olisi lähdettävä jo viiden jäljestä ja tämän vuoksi aamulenkkejä en enää kovin usein harrasta. Kummasti aamuviideltä sänky vetää puoleensa.

Välillä pysähdyn miettimään, miten tästä kaikesta selviää, mutta tähän asti ollaan jo tultu ja matka jatkuu. Tavoitteet kasvaa kokoajan. Treenien merkitys kasvaa myös. Jos haluaa pärjätä, on pystyttävä harjoittelemaan kohtalaisen paljon ja laadukkaasti. Lisää aikataulusta ja miettimistä. Tukiverkkojen rakentamista, sitä tämä on, päivästä toiseen ja viikosta viikkoon. Positiivisella ajattelulla pärjää myös melko pitkälle, joskin siihenkään en aina pysty. Stressi ottaa vallan ja tulee käytyä hetkellisesti pohjalla. Aina on ylös päästy ja olen varma, että jatkossakin tulen pääsemään. Treenaaminen on iso osa mun elämää, mutta pieni osa kuitenkin ihmisen elinkaaressa. Perhe on numero yksi!

Joskus pitää pysähtyä ja miettiä miten tulevasta selviää. Asioilla on onneksi tapana järjestyä, tavalla tai toisella!

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mun oma perhe on ihan täysillä tässä touhussa mukana. Lapsetkin tietää miksi äitin pitää käydä treenaamassa. Meillä lapsetkin leikkii jo triathlon leikkejä ja järjestää omia kisoja pehmoleluilla =) Isommalla likalla on myös halu kokeilla kisaamista. Mun aviomies on myös hurahtanut lajiin huoltajan roolissa ihan täysin enkä pysty sanoin kuvailemaan miten kiitollinen oon. Toki käydään myös yhdessä maastopyöräilemässä, silloin kun saadaan siihen mahdollisuus. Huoltajalla on kisoissa ja arjessakin ihan valtava  merkitys. Joku, joka luottaa ja tsemppaa silloin kun oma itseluottamus pettää. Kuopion kisa on hyvä esimerkki. Uinnin jälkeen olin valmis keskeyttämään, mutta muutama sparraus ja itsetunnon pönkitys riitti taistelemaan ja lopputulos oli SM 4. On huomattavasti mukavampaa mennä kisailemaan, kun mukana on joku tuttu henkilö. Joku, joka tietää jo mun ilmeestä tai eleestä mitä tarkoitan tai miltä musta tuntuu. Joku jolle voin kisan jälkeen tilittää ja joka jaksaa kuunnella. Se on ihan valtavan paljon se. Mun toinen puolisko.

Tällaista se elämä noin suunnilleen on. Töitä, treenaamista, lasten harrastuksia ja yhdessäoloa mahdollisimman paljon. Aikatauluttamista, mutta järkevyyden rajoissa. Ketään ei vedetä liian ahtaalle, koska silloin kärsii koko paletti. Ja kuten valmentajani on sanonut, siviilielämä rasittaa enemmän kuin itse treenit. Näin se on. Jos kotona ja arjessa on hankalaa, ei treenaamisestakaan tule mitään ja se ei ainakaan kehitä. Balanssi pitää löytää, tavalla tai toisella <3

Kaikki on mahdollista, kun asenne on kohdallaan!

Palautuminen Kuopion kisasta

Nyt on kulunut reilu viikko Kuopion perusmatkan kisasta ja palautuminen on mielestäni sujunut hyvin. Vihdoin tähänkin päähän alkaa iskostua se tosiasia, että jos haluaa palautua ei voi jatkaa harjoittelua samaan malliin kisan jälkeen. Mitä sitten oon tehnyt?
Heti kisan jälkeisenä sunnuntaina kävin juoksemassa kevyesti 8km, en tiedä oliko siinä järkeä, mutta halusin jolkotella kisajumit ja matkustuksesta aiheutuneet väsymykset jaloista pois.

Maanantaina isomman likan lähdettyä kouluun, nakkasin pikkukaverin pyöräkärryyn ja ajeltiin kirjastolle palauttamaan kirjoja ja lainaamaan kasa uusia. Leikkipuistossa käytiin tietenkin, eihän noi pyörälenkit ilman puistovisiittejä olis mitään =) Matkaa kertyi varmaan huikeat 10km, mutta se oli aivan riittävä!

Tiistaina koululaisen lähdettyä koulutielle, lähdettiin pienemmän kanssa juoksulenkille. Thulen kärryt ovat aivan huiput, koska ne saa pyörän perään, niiden kanssa voi juosta ja talvella niihin saa vielä sukset alle ja päästään ladulle. Juoksenneltiin kevyesti 7km ja käytiin välillä taas leikkimässä ja moikkaamassa muitakin lapsia. Lyhyt lenkki, mutta aivan riittävä varsinkin kun lisäpainoa oli työnnettävänä.

Keskiviikkona päätettiin lähteä vähän pidemmälle pyörälenkille. Keli ei näyttänyt kovin lupaavalta, mutta onneksi me ei olla sokerista. Vettä tuli enemmän ja vähemmän ja onneksi se oli vain äidin rooli kastua. Thulen kärryissä on niin hyvät sadesuojat, että likka pysyi täysin kuivana koko 22km lenkin ajan. On mahtavaa, kun on tuollainen reipas lapsonen, joka viihtyy tuollaisenkin lenkin valittamatta kyydissä. Nähtiin ja ihmeteltiin matkalla lehmiä, kissoja, lintuparvia ja muita luonnon juttuja. Ja tietenkin me käytiin taas puistossa, en ole niin itsekäs, ettenkö ajattelisi lapseni viihtyvyyttä! Lenkin päälle juoksin matolla vielä 5km ja juoksu tuntui jotenkin todella helpolta. Mahtavaa!

Keskiviikko oli siitäkin erikoinen päivä, että iskä lähti reissuun ja edessä oli neljä päivää keskenään lasten kanssa. En ottanut siitä minkäänlaista painetta, sillä oon tottunut olemaan lasten kanssa paljon keskenään. Asenteesta tuokin on kiinni. Lasten kanssa pystyy tekemään ihan mitä vaan, ne ei estä mitään, hieman saattavat hidastaa menoa. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta jätetään tuonnemmaksi =)

Keskiviikon hyvästä fiiliksestä johtuen ajattelin torstaina, että voisin kokeilla jo reipasta juoksua. Isompi kouluun, pienempi kärryihin ja verrytellen kohti mummilaa. Verryttely tuntui jotenkin tosi raskaalta ja olokin oli vähän huono. Päätin kuitenkin kokeilla 5km reipasta. Juoksu lähti kulkemaan yllättäen hyvin ja kilometrivauhti pysytteli 4min pintaan koko ajan. Lenkki meni hyvin ja keskariksi muodostui 4.02min/km. Olin tyytyväinen. Palautuminen oli sujunut ihan hyvin. Likka mummilasta matkaan ja loppuverkalle kohti kotia.

Jes! Tyytyväinen mamma lenkin jälkeen!!

Torstai loppupäivä kuluikin äiskän ja tyttöjen kanssa Tampereella kulkien. Meillä ei ollut kiire mihinkään, ja siksi kierreltiin kauppoja, käytiin kahvilla ja herkuteltiin ihan kiireettömästi. Parasta. Ja taas selvittiin yhdestä päivästä kunnialla =)

Perjantaina olikin vuorossa siivouspäivä ja hieronta. Aamulla ennen kahdeksaa imurin varteen, siitä pölyrätin ja lattiamopin kautta hierojan pöydälle. Jalat oli jumiset, mutta teki silti hyvää ottaa hieronta tähän väliin. Lepopäiväkin tuntui tulevan juuri oikeaan hetkeen. Mulla oli myöskin kaveri hieronnassa mukana, joten hauskat ilmeet ja jutut oli taattu!

Perjantaille olin luvannut lapsille, että vietetään tyttöjen iltaa. Käytiin tekeen pieni kävelylenkki ja nakkasin saunan päälle. Nurmikko näytti siltä, että se oli pakko leikata. Lapset halusivat mennä sisälle leikkimään ja minä jäin nurmikon kimppuun. Sen jälkeen päästiin saunaan ja toiveena lapsilla oli, että katsotaan yhdessä elokuvaa ja syödään herkkuja. Näin tehtiin. Hedelmiä, vihanneksia ja tietenkin karkkia. Ja leffa, jonka lapset saivat valita. Ihana relata, molemmissa kainaloissa rakas murunen. Ja taas kääntyi yksi päivä iltaan ja todettiin, että iskäkin tulee jo huomenna kotiin. Miten nopeesti aika olikaan mennyt.

Lauantaina äiti halusi tulla tyttöjen kanssa ja minä tietenkin käytin tilaisuuden hyväksi ja painelin lenkille. Oli aivan mieletön juoksujalka. Juoksin rennosti 15km ja keskari asettui sinne 4.50 hujakoille. Se on jännää, että joinain päivinä on vaan ihan tajuttoman hyvä kulku. Tuollaisina päivinä toivoo, että sama flow tulisi joskus kisapäivänä, se kuuluisa pöljäpäivä. Sitä odotellessa.

Iltapäivällä lähdettiin ihan extempore tyttöjen kanssa Ellivuoreen harrastemessuille aikaa kuluttamaan ja tietenkin katsomaan mitä kivaa sieltä löytyy. Siellä esiteltiin paikallisia harrastusmahdollisuuksia ja löytyi lapsille paljon kivaa touhuttavaa. Samaan aikaan siellä järjestettiin myös koirien agility kisat ja siellähän me sitten jumitettiin tyttöjen kanssa ja nautittiin auringonpaisteesta. Ihania haukkuleita, jotka olis tyttöjen mielestä kuulemma kaikki voinut tulla meille =) Niin kauan kuin mahdollista, koitamme pärjätä ilman koiraa.

Messuilla pääsi myös maalaamaan hieman erilaiselle piirrustusalustalle

Messuilta tultiin kotiin ja sitten olin luvannut viedä plikat elokuviin. Ihan parasta. Käytiin katsomassa Lemmikkien Salainen Elämä ja hyvä pläjäys oli. Jopa äiskä jaksoi katsoa alusta loppuun ilman kitinöitä. Ilta menikin kivasti uusien koirien kanssa leikkiessä ja iskää odotellessa.

Tytöillä oli omat Buddyt mukana <3

Sunnuntaina olin päättänyt, että vuorossa olisi pyöräilyä. Iskäkin oltiin saatu lauantaina illalla kotiin ja näin ollen ei tarvinnut pohtia lastenvahtiakaan sen enempää. Yksin ei oikein huvittanut lähteä, mutta kaverikaan ei viestiin välittömästi vastannut. Suunnittelin, että jos jaksaisin ajella n.40-50km. Oon nyt viettänyt niin sanottua ylimenokautta, eli treenannut sitä mikä kivalta tuntuu. Ulkona näytti jotenkin kylmältä ja laitoin vaatetta vähän enemmän mitä yleensä. Isäntäkin katteli mun vaatettamista ja taisi sanoa, että mahtaako tulla pieni ylilyönti? Liian monesti oon tehnyt sen virheen, että lähden liian ohuesti liikenteeseen ja nyt pidin pääni. Eipä tarvi palella. Olin just astumassa ovesta pihalle, kun kaveri vastas et heräs just, mutta olis halukas lähteen fillaroimaan. Annoin 30min aikaa ja sitten olisin sen oven takana odottamassa =) Eka kommentti kaveriltani Samilta oli kun näki mut, että onko yöllä satanut lunta? Siis mitä ihmettä...miks kaikki kommentoi mun pukeutumista =) Olihan se tietty melko hauskan näköistä, kun mulla oli ns.talvivarustus ja Sami oli lyhyillä liikenteessä. No, näillä nyt mentiin ja sillä hyvä.

Mulla ei ollut aavistustakaan millainen lenkki ajettaisiin. Toki olis pitänyt arvata, kun Samin kanssa liikenteeseen lähden, et ei sieltä ihan just olla takaisin tulossa. Suunniteltiin reittiä siinä hetken ja lähdettiin ajamaan. Putaja-Suodenniemi-Mouhijärvi-Häijää-Ellivuori-Stormi ja kotiin. Sellainen tiedossa. Putajassa mulla alkoi olla jo niin tuskainen olo, että ensimmäinen pysähdys oli pakollinen. Yks paita välistä pois ja fleece puffikin sai kyytiä, helpotti. Matka jatkui kohti Mouhijärveä ja otettiin siinä matkalla muutama pieni irtiottokin. Häijäässä päätettiin pyssätä veskissä ja kaffeella. Istuttiin hetki ja siitä kun startattiin uudestaan, niin mun oli jalat täysin tyhjät. Kaameeta. Kotiin oli vielä reipas 30km ja vaativaa Ellivuoren reittiä. Energiat alkoi olla täysin loppu, kun kotoa lähtiessäni en tiennyt lähteväni 85km lenkille. Siripiriä poskeen ja hiljalleen alkoi tuntuun siltä, että selviän kotiin asti. Hyvä lenkki takana ja iso lautasellinen ruokaa massuun. Jaloissa tuntui kyllä ehtoolla, että jotain on tullut tehtyä. Seuraavalle piiitkälle lenkille mietin pukeutumiseni hieman erilailla ja otan ihan varmuuden vuoksi evästä mukaan, katotaan onnistunko kun sen aika koittaa.

Pyörätkin sai pikku huilin Häijään Nesteellä

Mielestäni onnistuin melko hyvin klaaraamaan Kuopion jälkeisen viikon. Ei oo väsynyt olo, paitsi eilisen fillaroinnin jäljiltä vähän. Senkin pelastan sillä, että tänään on vietetty lepopäivää. Illalla on lasten vuoro urheilla, kun on kesän viimeiset kesägamesit. Tämä viikkokin otetaan vielä fiiliksen mukaan. Sitten onkin aika istua valmentajan kanssa alas ja miettiä tulevia treenikiemuroita ja tavoitteita. Sen tiedän jo tässä vaiheessa, että Kiikassa ja Nokialla tulen viettämään aikaa ja paljon. Nyt vielä nautiskellaan ja kerätään voimia tulevia koitoksia varten =)

Triathlonkesä 2016 paketissa

Vuosi 2015 oli jo Triathlonin osalta ihan huikea ja tämä vuosi vielä huikeampi. Mitä uskallan toivoa ja odottaa ensi vuodelta? Aloitetaanpa ihan alusta. Sairastelua, sairastelua ja sairastelua. Väliin aina viikon parempi jakso ja hyviä treenejä. Ja taas kipeänä. Antibioottikuureja ja pakkolepoa. Näillä mentiin koko kevät ja alkukesä. Ensimmäisenä kisana piti olla Himoksen SM-sprintti, mutta yllättäen olinkin flunssassa. Se jäi siis väliin. Noh, sitten sairasteltiin ja kunto alkoi näyttää juhannuksen alla hyviä merkkejä. Juhannusaattona kaksi starttia, paikallinen maastojuoksu, joka kulki vaativalla reitillä alle 4min/km. Voitin ja olin tyytyväinen. Siitä muutama tunti ja kohti Ellivuorta ja Tuulin ja Kaitsun luotsaamaa Extreme Triathlonia. Sekin meni hyvin, vaikka lyhyydestään huolimatta oli raskas. Voitin ja olin jälleen tyytyväinen, ehkä tämä tästä. 

Extreme Triathlon ja Vinkin Juhannusjuoksu

Juhannusaattona istuttiin iltaa hyvien ystävien kanssa. Ajoissa nukkumaan ja niin edelleen. Aamulla heräsin aivan jäätävään kurkkukipuun ja totesin, että tästä ei hyvä seuraa. Kipeänä taas ja näin ollen seuraavan viikonlopun Voimarinteen Perusmatkakin sai luvan jäädä väliin. Mulla oli nielutulehdus ja taas kiskottiin antibioottia kohti kitusia. 

Viikko eteenpäin ja vuorossa oli Säkylä Triathlon. Lääkekuuri oli loppunut päivän pari ennen starttia. Uinnissa sain järkyttävän paniikkikohtauksen ja olin jo vähällä luovuttaa. Sain keräiltyä itseni ja nousin järvestä toisena naisena, yli 5min ensimmäisen jälkeen. Pyörä kulki hyvin ja tiedostin melko nopeasti, että saan todella helposti ajettua kärkinaisen kiinni. Näin kävikin ja juoksuosuudelle sain lähteä hyvän etumatkan turvin. Juoksu oli hieman tahmeaa, olisko ollut 4.10min/km. Odotin juoksun kulkevan lähelle 4min vauhtia, mutta lieneekö kovalla helteellä, sekä juuri loppuneella antibioottikuurilla ollut näppinsä pelissä. Maalissa kuitenkin ylivoimaisena voittajana ja hyvällä mielellä =)

Lähes silmät kiinni Säkylässä järvestä kohti T1

Säkylästä palautuminen tapahtui yllättävän nopeasti ja tulevana sunnuntaina oli vuorossa Hämeenkyrössä maisematriathlon. Matka oli sprintti ja sopi sen vuoksi ohjelmaan. Uinti oli 300m ja jotenkin onnistuin räpiköimään itseni toisena järvestä ylös ja ensimmäisenä tullut oli mies. Olin siis nopein nainen. Pyöräily taisi olla n.20km ja sen ajelin kohtuu rauhallisesti. Kova tuuli teki omat tepposensa ja siksi otin vähän iisimmin. Vaihtoon ensimmäisenä, koko porukasta =) Lenkkarit jalkaan ja menoksi. Juoksu tuntui raskaalta, mutta jatkoin vaan sitkeästi eteenpäin vaikka tiesin, ettei siellä ketään ohitettavia ole =) Vihdoin sain juoksurytmistä kiinni ja maalikin jo häämötti 4,7km jälkeen. Juoksuvauhti oli 3.55min/km, joten ei se nyt niin huonosti mennytkään. 

Kiva pikku kisa ja ehdottomasti olen ensi vuonnakin mukana.

Maisematriathlonin jälkeen olikin aikaa keskittyä treenaamiseen. Ihan perusjuttuja ja mahdollisimman paljon uintia. Sitä kävinkin muutamia kertoja tekemässä treenikaverini Samin kanssa. Uintivauhti meillä kutakuinkin sama, niin on helppoa treenata kimpassa. Tutustuttiin samalla tulevan Stormin Teräsmieskisan uintireittiin. Se on meijän oman kylän kisa ja otettiin molemmat osaa siihen. Tehtiin myös yhdessä samalla viikolla todella hyvä pyörä-juoksu vaihtoreeni urheilukentällä. Kisapäivä oli tosi helteinen, mutta se ei juurikaan haitannut. Juoksuosuus oli ehkä ainut, missä helle tuntui liian kuumalta. Stormin kisassa matkat oli 300m-20km-6km. Uinti sujui hyvin, en juuttunut ruuhkaan ja nousin järvestä kolmantena, toisena naisena. Pyörä kulki taas hyvin ja naisten keulapaikka oli taattu. Hyvässä johdossa T2 ja juoksuosuudelle. Kuuma oli. Kieli kuivu samantien kitalakeen, mutta se nyt taisi olla kaikille sama. Juoksu kulki olosuhteisiin nähden ihan hyvin ja voitto irtosi. Sami voitti miesten sarjan. 

Todella tuoreen näköiset voittajat

 Samin yllyttämänä päätettiin lähteä myös Hauhon Jokamiestriathloniin. Sielläkin sprintti. 200m-10km-2,7km.

Uinti oli kamalinta ikinä. Porukkaa ihan törkeesti ja minä siellä isojen äijien keskellä. Uinnin lähtö tapahtui järvestä ja eihän sieltä mitään alkuvauhtia saanut. Startti pamahti ja jäin heti molemmilta puoliltani lähtevien äijien väliin. Ei kivaa. Hirmuinen pärske ja kokoajan jonkun kantapää tai varpaat suussa ;( Onneksi uinti ei ollut pitempi. Ekana naisena kuitenkin järvestä ylös ja kohti T1. Pyörä kulki hyvin ja nyt yritin jopa vähän peesata, kun se oli sallittua. Vauhti tuntui liian hitaalta, onko mun pakko ajella tässä näiden miesten kanssa =) 

Minä siellä miesten joukossa

Loppumatkasta otin keulapaikan, kun kyllästyin huruttelemaan siinä peesissä. Kunnon hapot siis jalkoihin ennen T2 ja sitten kohti lyhyttä, mutta sitäkin raskaampaa juoksureittiä. Se ei sitten ihan lähtenytkään. Pisti ja se hidasti juoksuvauhtia aivan liian paljon. Juoksujalkaa olis kyllä ollut, mutta jostain syystä pistos ei hellittänyt ja sillä kituutettiin maaliin asti. Voitto kotiin silti!

Kisareissu Hauholle oli siis kaikin puolin onnistunut. Jäljellä oli enää Kuopio, josta kisarapsan olinkin siis jo kirjoitellut. Paljon ajatuksia herättää tämä kausi ja varsinkin kun sitä vielä miettii ja pukee sen sanoiksi. Hienoja hetkiä jäi taas muistojen helminauhaan ja uusiin tuttavuuksiin oon saanut tutustua. Siitä oon niin kiitollinen. Ihania tyyppejä, joiden kanssa aion pitää yhteyttä! Hirmuisesti on silti tekemistä vielä. Olenhan raakile tässä lajissa, vasta reilun vuoden touhussa ollut mukana. Aion uida, uida ja uida. Pitää yllä pyöräilyvirettä, jonka olen saanut myös hyvälle mallille tänä vuonna. Paikalliset tiistaitempot ovat tuoneet uutta virikettä pyöräilyyn ja kivahan siellä on ollut käydä ainoana naisena äijiä kirittämässä. Haluan myös, että juoksuvauhti säilyy tai saahan se parantuakin.

Nyt kun syksy alkaa hiljalleen kolkuttelemaan ovelle saa maantiefillari hiljoksiin vaihtua maastopyörään. Mä niin nautin, kun saan ajella mettässä ja yleensä niille lenkeille saa helpommin seuraakin mukaan. Meiltä pääsee kotiovelta mettiä ja metsäautoteitä pitkin Ellivuoreen, joten mikä sen upeampi tapa aurinkoisena syyspäivänä onkaan kuin lähteä kaffeelle Elliin ja takas. Näitä hetkiä odotellessa...

 

Myrskyisä Kuopio Triathlon takana

I did it! Kylläpä oli henkisesti rankka kisa tai oikeastaan jo kisaa edeltävä ilta. Tuijotin säätiedotusta kännykästäni ja ei, se ei muuttunut lauantain osalta miksikään. Pelkäsin jo valmiiksi, mitä kisasta tulee, jos sataa vettä kaatamalla ja tuulee kovasti. Perjantaina noudettiin kisa-alueelta numerot ja haisteltiin muutenkin vähän tunnelmaa. Vettä tiputti silloin tällöin muutaman pisaran.

Kun olisi säilynyt tämä keli, mikä oli perjantaina illalla...

No, lauantai aamu valkeni ja ilokseni huomasin ikkunasta katsoessani, että eihän siellä edes sada. Jes! Aamupalalle mars ja aikani etsittyäni alkoi gluteenittomia leipiäkin löytyä. En siis joudukaan kisailemaan nälissäni =) Siinä samalla kun aamupalaa syötiin, alkoi tuuli yltyä ja sitä vettäkin tulla taivaalta. Pää pystyyn vaan, ei siinä muu auttanut. Eikä sitä nyt niin kovasti vielä tullut, että ajattelin selviäväni varsin hyvin.
Kisakamat päälle ja mietintä siitä, miten ihmeessä tarkenen ajaa fillarilla, jos ja kun tuulee kovaa ja vettä tulee lähes niin paljon kuin taivaalta mahtuu?? Ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja, kisahaalarilla päätin selvitä joten sillä mentiin. Nenän kun sai hotellin ovesta pihalle, saattoi heti todeta että ulkona on ihan he***tin kylmä. Hanskat kädessä ja nenä punaisena painettiin kohti kisakeskusta. Tuuli yltyi ja vettä satoi ihan kunnolla. Ei naurattanut enää yhtään. Kuntosarjalaisten uinti lyhennettiin kylmän veden (+16) ja kovan aallokon takia yhteen lenkkiin. Toivoin, että yleisen sarjankin kohdalla tapahtuisi niin. EI tapahtunut.

Päässä pyörii ajatus, että miten selviän uinnista

Startti paukahti ja sillon mentiin, tajusin heti että tästä ei tuu mitään. Kokemattomuus paistoi heti olemassaolollaan ja otti yliotteen. Välillä rintaa ja välillä taas vaparia. Pelastusveneestäkin joku jo huusi, et onks sulla kaikki hyvin? Juu tosi hyvin =) Sain jotenkin kerättyä itseni ja sinnittelin tyrskyjen seasta itseni rantaan. Milloinkaan en ole sellaisessa aallokossa uinut ja veikkaan ettei kovin moni muukaan. Kuulin jälkeenpäin, että ikäluokkien uinnista oli tuotu monia veneellä rantaan ja leikki oli loppunut siihen. No, minä siis jotenkin räpistelin sieltä rantaan ja kohti fillaria. Kaikki kamat oli täysin märkiä ja tuuli senkuin yltyi. Taisin siinä muutaman ärräpäänkin päästää ja huikkasin isännälle pyörän kanssa juostessani, että v***u mä keskeytän. Sieltä tuli taas onneksi niin hyvää tsemppiä, että sen voimalla lähdin pyörittämään kampia. Märkä tie, ei mun juttu. Päätin että nyt on vaan pakko ajaa ja otan kurvit varovasti. Hiljalleen alkoi selkiä tulla eteen ja aattelin että kyllä tää tästä. Olotilaa ei tosin helpottanut yhtään, sillä kylmyys alkoi kangistuttaa ja jouduin oikeasti taistelemaan jokaisen kilometrin. Pyöräjalkaa oli hyvin, olisin kuivalla tiellä jaksanut polkea paljon paljon kovempaa. Nyt keskari jäi arkuuteni takia ihan onnettomaksi. Tässäkin tuli hyvin esiin se, että tämä rouva on ajellut vain hienolla kelillä ja kuivalla tiellä. Tuli opittua taas uusia juttuja, jotka on laitettava kuntoon ennen ensi kesää.

Olin niin niin jäässä, ja varmasti jokainen muukin kanssakilpailija!

Pyöräosuus tuli selvittyä ilman kaatumisia ja usemman ohituksen tein pyörän aikana. Sanomattakin oli selvää, että kärki oli jo liian kaukana. Juoksu lähti jääkylmästä kropasta huolimatta kulkemaan todella hyvin. Tiedostin heti alusta asti, että vauhti on viime vuoteen verraten paljon kovempaa ja jos pystyn sen pitämään, niin selkää tulee lisää vastaan. Kannustuksia tuli reitin varrelta ja siitä sain lisää puhtia. Juoksuosuus sujui hyvin, keskivauhti oli 4min luokkaa 10km matkalla. Jes. Selkiäkin tuli sen verran vastaan, että maalissa olin 4. Yksi positiivinen osuus Kuopion kisaan.

Loppuajasta lähti myrskyisessä kelissä 7min verrattuna viime vuoteen, joten en voi täysin pettynytkään olla. Voittajalle jäin alle 10min. Se, mitä opin tältä reissulta, oli se että uida täytyy ja paljon lisää. Uimaan on mentävä myös silloin kun myrskyää! Ja sama pätee pyörään. Keli kuin keli, niin mentävä on. Juoksu kulkee ja siihen olen tyytyväinen. Kokonaisuudessaan reissu kasvatti henkisesti todella paljon. Keskeytys oli lähellä, mutta onneksi en antanut periksi! Sisulla selviää ihan mistä vain! Sain myös uusia tuttavuuksia, mikä on näiden reissujen parasta antia. Huolto pelasi enemmän kuin hyvin ja iso kiitos siitä <3

Nyt otan rennosti muutaman päivän ja palauttelen itseni sekä henkisesti että fyysisesti. Nälkää on vaikka miten, mutta nyt on maltettava hetki ja hyökättävä uudelleen reenien pariin kunhan kroppa niin ilmoittaa. Haluan kehittyä ja menestyä, se on sanomattakin selvää!