Tämä vuosi joitain suosi enemmän...

Vuosi alkaa lähenemään loppuaan ja on pienen kertauksen paikka. Vuosi sitten en todellakaan osannut ajatella, mitä tuleva vuosi todellisuudessa toisi tullessaan. Tähän päivään on kuitenkin selvitty, vaikkakin kovia ponnisteluja siihen on aika ajoin tarvittu. Oon miettinyt ja ääneenkin sen sanonut, että seuraava vuosi ei voi olla huonompi. Näin toivon.

En ala sen tarkemmin kirjoittelemaan menneestä, sillä jokainen joka ei vielä tiedä, voi lukea sairasteluni vaiheista aiemmista blogiteksteistäni. Lyhykäisyydessään asian voisi tiivistää niin, että kammottavaa olotilaa on tutkittu, tutkittu ja tutkittu. Välillä on menty yksi steppi eteenpäin ja seuraavasssa tultu vähintään kaksi taaksepäin.  Leikkauspöydällä olen ollut kahteen otteeseen poskionteloiden ja hyvänlaatuisten kasvainten suhteen. Viimeisimpänä toimenpiteenä mulle tehtiin gastroskopia, joka ratkaisi lopulliset arvoitukset. Toimenpide ei ollut kovin häävi, mutta sopivissa diabam pöllyissä selvisin siitäkin mielestäni kunnialla ja asiat alkoivat vihdoinkin selviämään. 

Kuvissa näkyi muutokset, jotka sopivat refluksitautiin kuin nenä päähän. Lisäksi mulla todettiin alkava palleatyrä, joka ei tässä vaiheessa aiheuta toimenpiteitä. Kurja vaiva, jonka kanssa on opittava elämään, mutta silti olen huojentunut siitä, että syy löytyi. Enää ei kenenkään tarvitse sanoa mulle, että oliskos sulla päässä vikaa... kokoajan oon ite tiennyt, että jotain on pielessä, urheilija tuntee kroppansa kohtuu hyvin ja jos kaikki ei ole kunnossa, sen huomaa välittömästi. 

Tällä hetkellä mulla on käytössä haponestolääkitys ja ruokavalioremontti. Tulokset alkavat näkyä hitaasti, mutta uskon muutaman kuukauden päästä olotilan olevan jo paljon parempi!

Olen jutellut muutaman refluksista kärsivän ihmisen kanssa ja on ihana huomata, miten helppoa on samaistua siihen kammottavaan olotilaan, kun se toinenkin tietää mistä on kyse. 

Josko tuossa sairastelussa on ollut omat raskaat vaiheet, niin raskain on kuitenkin ollut äidin pois nukkuminen. Äiti oli mulle äärettömän rakas, muttei jaksanut taistella kammottavaa tautia vastaan enempää. Hän taisteli kuitenkin viisi pitkää vuotta, ja tuona aikana auttoi muita sen minkä jaksoi. Respect! Toukokuussa oli kuitenkin aika siirtyä taivaan kotiin. Raskasta. Ihan hemmetin raskasta etenkin näin joulun alla. Äiti oli jouluihminen ja nyt niin suuri osa joulusta on poissa. Lasten avulla yritän nauttia joulusta edes hieman, vaikkakin tiedän sen olevan vaikeaa. Tutut jouluperinteet ovat nyt poissa, ikuisesti.  Tuosta on nyt kulunut reilu puoli vuotta, mutta suru ja ikävä on edelleen lähes päivittäin läsnä. Haloo Helsingin laulu sopii tähän vuoteen äärettömän hyvin ja nostattaa kyyneleet silmiin joka kerta kun sen kuulen. 

"Valkoinen maa, lunta sataa Tässä mä seison takki auki taas Tämä vuosi joitain suosi enemmän
Valkoinen maa, antaa sataa Tahtoisin päästä sua halaamaan Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan
Joka päivä yritän sen ymmärtää Kuinka tää kaikki joskus häviää Ja se rikkaus joka kuuluu elämään
Sitä silmillä pysty mä en näkemään Särkyköön suruni hetkeksi pois Eikä viha mun sisällä vaikeroi
Tahdon vain hetkisen hengähtää Aion sulle kynttilän nyt sytyttää."

Mitäpä kuuluu urheilurintamalle? Noh, tekeminen on viimeisen vuoden ollut sellaista rääpimistä, että eipä sitä juuri urheiluksi tohdi kutsua. Peruskuntoa oon tehnyt sen verran, mikä hyvältä tuntuu ja välillä muutama kovempi kiskaisu jos on jaksanut. Toiveet ensi kaudesta elää jossakin, mutta en uskalla vielä päästää niitä valloilleen. Olotilan on ensin palauduttava lähestulkoon normaaliksi. 

Joulupäivänä tämä perhe starttaa kohti Rukan valkoisia hankia. Sitä odotan enemmän kuin mitään muuta tällä hetkellä. Rauhoittumista, hiihtämistä ja mukavia puuhasteluja tiedossa. Paljon on hyviäkin asioita tapahtunut tänä vuonna, vaikka sitä huonoakin on liiaksi ollut. Lapset ja perhe ylipäätään on mun voimavara ja muut läheiset ihmiset ja ystävät. Ilman heitä en olisi selvinnyt tähän päivään asti.

Viimeinen vuosi on opettanut todella paljon. Olen oppinut itsestäni niin paljon uusia asioita, että ilman kaikkia vastoinkäymisiä niin ei olisi varmastikaan käynyt. Olen oppinut paljon myös muista ihmisistä, sekä hyvää että huonoa. Ehkäpä ensimmäisiä kertoja elämäni aikana olen pystynyt pitämään oman pääni joissakin asioissa ja tuleva vuosi tuo toivottavasti tullessaan upeita juttuja. Olen huomannut, että tärkeintä on uskoa itseensä ja unelmiinsa. Se, mitä muut ajattelevat, on toisarvoista. Näin ajattelen. Se, joka vaikeimpinakin hetkinä uskoo omiin unelmiinsa, eikä milloinkaan luovuta, on lopulta voittaja. Siinä tavoitetta meille jokaiselle.

Nyt on aika hiljentyä joulun viettoon. Aamulla treeni matolla ja sen jälkeen hieman parempaa seppälää ylle. Jokaiselle lukijalle Rauhallista Joulua ja parempaa vuotta 2018. Ollaanpa kuulolla! 

Terveisiä leikkaussalista

Totta se on! Jälleen oli aika käydä leikkurin pöydällä, johan edellisestä vierailusta oli 7kk aikaa. Mitä sitten oikein tapahtui? Noh, huhtikuussa kirjoittelin poskiontelon pallolaajennuksen yhteydessä tehdystä löydöksestä. Tayssin patologit tutkivat koepalaa tuolloin huhti-toukokuun vaihteessa kaksi viikkoa ja kunnollista selvyyttä asiaan ei tullut. Kesällä lukuisten lääkärireissujen yhteydessä päätettiin, että jossain vaiheessa tulee kutsu ja otetaan uudet koepalat. Kutsukirje kolahti syksyllä postilaatikkoon ja marraskuussa matka kulki kohti Valkeakosken sairaala. Pääsin sairaalaan ja odotin muiden leikkaukseen menijöiden joukossa rennoin mielin. Kyse oli kuitenkin paikallispuudutuksessa tehtävästä operaatiosta. Porukkaa häipyi leikkaussaleihin sopivaan tahtiin. Mun leikkaava lääkäri tuli ja kutsui mut sivuhuoneeseen. Hän oli katsonut kesällä otetut kuvat uudelleen ja oli sitä mieltä, että toimenpide tulisi tehdä nukutuksessa. Koepalat jouduttaisiin ottamaan poskiontelon takaseinämästä ja pelko oli, ettei tuo alue puutuisi kunnolla. Samalla olisi myös tarkoitus laajentaa keskikäytäväantrostoomaa taakse ja alaspäin. Olin heti sinut nukutuksen kanssa. Mieluummin vintti pimeänä kuin kärvistellä tajuissaan ja yrittää pysyä liikkumatta. 

Saman tein mut kutsuttiin leikkaussaliin ja ainoa pelko oli, etten saisi samanlaista tärinäkohtausta kuin keväällä. Silloin mulle jouduttiin antamaan rauhoittavaa suoraan suoneen, kun tärräsin leikkauspöydällä kuin viimeistä päivää. Yritin pitää mieleni tyynenä ja rentona, olinhan hyvissä käsissä. Salissa mua odotti joukko ihania ja ystävällisiä hoitajia. Kaikki sujui nopeasti. Jalat meinasi alkaa tärräämään, mutta anestesialääkäri hoiti hommansa niin nopeasti, että hän ehti sanoa ainoastaan nukutuslääkkeen hieman nipistelevän. Samantein alkoi silmät pyöriä päässä ja vaikka yritin hieman taistella vastaan, vintti pimeni hyvin vikkelään. 

Seuraava muistikuva onkin heräämöstä ja päällimmäinen tunne jäätävä olo. Olin niin horkassa kuin ihminen voi olla. Nuorehko mieshoitaja kävi kysymässä vointia ja sen verran sain sanottua, että mulla on kylmä. Lämpöpeitto tuli nopeasti päälle ja musta pidettiin äärettömän hyvää huolta. 

Siinä sitä taas pötkötettiin samassa tilanteessa kuin huhtikuussa. Lääkäri kävi mun luona, kun olin tarpeeksi tolpillani. Leikkaus oli sujunut hyvin ja koepalat oli saatu otettua. Se, mikä ei tuntunut silloin kovin hyvältä eikä tunnu vieläkään on diagnoosi; välikorvan, nenäontelon tai nenän sivuontelon hyvänlaatuinen kasvain. Kasvain sanana ei tunnu hyvältä. Koepalatuloksia kuitenkin odotellaan kuumeisesti kolahtavan postilaatikkoon joka päivä. Toivotaan siis parasta ja pelätään pahinta. Samana päivänä pääsin kotiin toipumaan.  

Rukan maailmancup reissuun ei voinut vaikuttaa, vaan se ajoittui melkein heti leikkauksen jälkeen. Olo ei ollut hääppöinen. Päätä särki ja Burana600 ja Panacod tuli tutuiksi. Kisoissa oli kuitenkin kiva päästä seuraamaan maailman huippujen menoa lähestulkoon kosketusetäisyydeltä. On se kovaa touhua huipulla. Vanhempi tyttöni oli päättänyt, että tiettyjen hiihtäjien kanssa on päästävä kuviin ja pakkohan se oli yrittää tsempata ja avata suunsa kun hiihtäjät palasivat huoltoautoille kisapaikalta =) Kuvat kertokoon puolestaan miten hyvin onnistuttiin =)

Kisareissu oli muuten siis varsin onnistunut, mutta olotila oli sen mukainen mitä kuvitella saattaa. Kiitos Ruka jälleen kerran <3 

Ruokatorven 24h Ph-mittaus 

Mitäpä tapahtui ruokatorven 24h Ph-seurannassa? Piuhat saatiin paikoilleen Koskiklinikalla ilman sen kummempaa ongelmaa. Tuon vuorokauden aikana yritin selviytyä piuhojen kanssa treenaamisesta ja syömisestä. Treenatessa ne ei juurikaan haitannut, kun laitteen saattoi pitää pyöräillessä lepuuttajien päällä ja juoksumatollakin löytyi sopiva teline. Syöminen aiheutti hieman ongelmia, kun esimerkiksi leipää niellessä piuhat pyrkivät ruuan mukana alaspäin ja se ei tuntunut järin mukavalta. Nukkuminen sujui yllättävän hyvin. Aamulla sain ottaa piuhat itse varovasti pois. Tästäkin selvisin mielestäni kohtuullisen hyvin. Laitteen palautin Koskiklinikalle ja lausuntokin kopsahti jo postilaatikkoon. Mitään merkittävää refluksia ei mun kohdalla ole. Lääkäriin olen menossa ensi viikolla, jossa tehdään jatkosuunnitelmat. Happonousuja oli kuitenkin vähän, mutta mikä on refluksin raja, sitä en osaa sanoa kun en ole lääkäri. Asia siis ei selvinnyt vieläkään, vaan mysteeri jatkaa kulkuaan. 

Näillä siis mennään. Huonomminkin voisi olla, mutta täytyy kyllä sanoa, että takana alkaa olla raskain vuosi mitä on ikinä on ollut. Toivo on ollut hukassa monia kertoja, mutta sisällä on vielä palava halu palata kilpaurheilun pariin. Onko se mahdollista, sitä en osaa sanoa. Terveys on saatava kuntoon ja jos palaset alkavat loksahdella jossain kohdin paikoilleen, kuten toivon, niin eiköhän kaikki ole mahdollista jos siihen tosissaan uskoo. Täysin nollista joudun aloittamaan. Kunto on kateissa, paino on kilpaurheilua silmällä pitäen kivunnut liian korkealle ja oksettaa olla tässä kunnossa. Tiedän, että edellä mainitut asiat ei kuulosta joidenkin korviin kivalta, mutta itse koen noin. 

Pienin askelin astellaan eteenpäin toivoen parempaa oloa. Ihanat ystävät ympärillä tsemppaa päivästä toiseen, kiitti että ootte olemassa. Kun nyt en juurikaan pysty tai jaksa liikkua, on hyvä mieli yritettävä kaivaa jostain muualta. Lapset on mun pelastus, aito ilo tarttuu ja heidän kanssa on kiva olla ja touhuta. Rakastan kuskata heitä harrastuksiin ja nähdä muita ihmisiä. Toimin apuohjaajana täällä Vammalassa lasten yleisurheilutreeneissä ja niistä treeneistä on tullut niin mun lempparijuttu. Lapset tykkää treenaamisesta ja itelläkin on siinä sivussa kiva olla. Huipputiimi, josta kuullaan varmasti vielä! Eilen saimme kunniavieraan treeneihin, kun Suomen yleisurheilu maajoukkueen kapteeni Sanna Kämäräinen kävi vetämässä hieman erilaiset treenit lapsosille. 

 

Jokaiselle lukijalle mukavaa joulun odotusta. Palaan asiaan jos ja toivottavasti KUN jotain selviää. 

Uskokaa unelmiinne, joskus tie voi olla pitkä ja kivinen, mutta lopulta sitkeys varmasti palkitaan.

Mysteerisairastelun vuosipäivä

Elämässä tulee saavutettua milloin mitäkin virstanpylväitä, ja omassani tuli saavutettua jälleen yksi. Vuosi sitten alkoi omat ongelmat terveyteni suhteen ja vieläkin ne ovat osittain mysteeri. Tähän vuoteen on mahtunut paljon. Lääkärissä olen hypännyt aivan liian monia kertoja. Jokainen kerta on antanut jonkinlaista toivoa ja sen vuoksi jaksan vieläkin uskoa, että jonain päivänä on vielä mun aikani näyttää. Jokaisella lääkärireissulla olen pohtinut syntyjä syviä ja ilman kyyneleitäkään ei ole selvitty. Jos joku olisi viime vuoden Rautaven Maratonin 10km jälkeen sanonut, että vuoden päästä painin vielä saman asian kanssa, en olisi uskonut. Niin siinä kuitenkin kävi. Missä mennään nyt? Tällä hetkellä mulla epäillään vahvasti refluksitautia. 

Mikä se sitten on? Tietoa Refluksista 

Marraskuussa mulle tehdään ruokatorven 24h ph-rekisteröinti. Ohut tutkimuskatetri asetetaan puudutetun sieraimen kautta ruokatorveen. Katetri kiinnitetään teipillä kasvoihin ja yhdistetään pieneen mukana kuljetettavaan rekisteröintilaitteeseen, johon mittaustieto automaattisesti tallentuu.

Rekisteröinnin aikana potilas viettää tavallista elämää, mittauskatetria ja rekisteröintilaitetta ei kuitenkaan saa kastella. Ruokailusta, oireista, nukkumaanmeno- ja ylösnousuajoista ja muista päivän tapahtumista pidetään päiväkirjaa.

Rekisteröinnin aikana saa syödä vain pääateriat, eli aikuisten on pidettävä ruokailujen välillä selvä neljän tunnin tauko. Kahvia, teetä, maitoa tai vettä voi juoda aterian yhteydessä. Välipalat, myös purukumi, makeiset ja pastillit, ovat kiellettyjä. Tuon kokeen aikana mun on tarkoitus tehdä 2h treeni piuhojen kanssa. Kuulostaa omituiselta, mutta odotan tuota testiä innolla. Josko taas aukeaisi yksi solmu. 

Tähän vuoteen on mahtunut kolme kuolemaa lähipiirissä ja on sanomattakin selvää, että kovin helppo tämä mennyt vuosi ei ole ollut. Ensin äiti, sitten äidin veli ja viimeisimpänä isän veli. Nämä kaikki siis toukokuun jälkeen. Moni ihminen on tullut sanomaan, että tiiän miltä susta tuntuu. Paskan marjat, jos et ole omaa äitiäsi tai todella läheistä ihmistä menettänyt, et todellakaan voi tietää miltä se tuntuu. Enkä edes ole yrittänyt selittää. Jokainen sen joutuu todennäköisesti jossain vaiheessa kohtaamaan ja mulle se valitettavasti osui jo nyt, vaikka olisin vielä kovasti omaa äiskää täällä apunani tarvinnut <3

Jollain tasolla pidän itseäni kuitenkin melko vahvana ihmisenä, sillä järjenjuoksu on kuitenkin pysynyt niin hyvällä tasolla kuin se olosuhteisiin nähden voi olla. Kyyneleitä on tullut vuodatettua paljon ja edessä on varmasti vielä vaikeita hetkiä. Mulla on kaksi ihanaa lasta, jotka ovat pitäneet mut arjessa kiinni. On lasten harrastukset ja siellä tietyt tukipilarit. Oma isäni on ollut myös totaalinen pelastus <3

Ystävät! Siinä on sellainen voimavara, joita ilman en myöskään olisi selvinnyt. Mulla on etuoikeus olla muutaman huipputyypin ystävä ja ne ketä tarkoitan, tietää sen kyllä. Kiitollisuus on ihan valtava. Ootte monia kertoja nostonut mut pohjalta ja toivottavasti oon osannut auttaa teitä vastaavissa tilanteissa <3

Urheilusta ei isommin ole kerrottavaa. Liikkunut toki olen. En ole minä, jos en pääse liikkumaan. Urheilijaksi en ole itseäni osannut enää vuoteen edes kutsua. Olen harrastellut kevyttä liikuntaa, jonka tarkoitus on ollut pitää pääkoppa jonkinlaisessa vireessä. Jossain vaiheessa olin jo valmis myymään pyörät ja kaikki mahdolliset triathloniin liittyvät varusteet, mutta siinä kohtaa mieheni onneksi osasi laittaa kapuloita rattaisiin ja jaksoi vielä luoda uskoa, että täältä noustaan vielä. Loppukesästä olin todella väsynyt, enkä jaksanut liikahdella läheskään joka päivä. Alakuloisuus on sellainen, että se vie mehut vahvemmastakin ihmisestä melko nopeasti. Välillä olo on ollut kuin viikon pöydällä lojuneella piimäpurkilla. Eli ei niin kovin hehkeä ja pirteä=) Olen yrittänyt asennoitua tähän tilanteeseen nyt niin, että mulla on nyt tällainen vaihe elämässä ja uusi parempi vaihe on tulevaisuudessa. Halu kisata ja menestyä ei ole kadonnut mihinkään, vaikkakin sitä ehkä jonkun tovin joutuu haeskelemaan. 

Syksyn alkaessa pääsin pariksi eräälle huippuvalmentajalle, joka on ollut todella merkittävä asia mulle. Saan olla mukana ohjaamassa kerta viikkoon tulevaisuuden junioreita ja antaa omaa osaamistani heille. Tämä asia on ollut mulle tärkeä myös siksi, etten oikein milloinkaan ole luottanut itseeni ja osaamiseeni. Ja parasta tässä toiminnassa on se, että sitä tehdään juuri oikealla asenteella ja lapset nauttii ihan täysillä! Odotan tuota kyseistä treenikertaa kuin kuuta nousevaa joka viikko.

Olen mielestäni etuoikeutettu, sillä olen päässyt tutustumaan ravintolisiin, joista voin vannoa olevan hyötyä. Mulla on ollut nyt käytössä kuukauden verran Suomen Terveysravinto Oy:n 

tuotteita. Kun aloin käyttään näitä lisäravinteita, olin hieman skeptinen. Onko näistä oikeasti apua? Kyllä on. Mun kohdalla jaksaminen on aivan eri tasolla kuin esimerkiksi kesällä. Olen jaksanut lenkkeillä päivittäin ja unenlaatu on entisten nukkuu-ei nuku-nukkuu öiden jälkeen parantunut todella paljon! Mielialakin on ollut (ainakin omasta mielestä=) paljon positiivisempi kuin ennen! Voin siis lämmöllä suositella kyseisiä lisäravinteita =)

Tulevaisuus näyttää siis omasta mielestäni kohtuullisen hyvältä. Terveyskiemurat on nyt viisampien käsissä ja jokunen solmukin on jo saatu auki, vaikkakin ne tuntui lähes umpisolmussa olleen. Peruskuntoa pystyn tekemään ja sekin on paljon se. Marraskuun 23.-26. mennään Rukalle seuraamaan Ruka Nordia maailmancup kisoja. Ihan mahtavaa. Lunta ja hyvää fiilistä. Hyviä vinkkejä perheen omalle kilpahiihtäjälle, joka kohta pesee äiskän mennen tullen. Näillä fiiliksillä siis kohti joulua =) 

Pysykäähän matkassa mukana, jonain päivänä on vielä mun vuoro lunastaa lupauksiani, näin ainakin yritän jaksaa uskoa =)

Haparoivin askelin eteenpäin

Äidin kuolemasta on nyt suunnilleen 3,5kk. Elämä rullaa eteenpäin, vaikka ihan helvetillisen vaikeita päiviä ja hetkiä osuu kohdalle ajoittain. On käsittämätöntä, miten silmänräpäyksessä tunteet saattavat heittää laidasta laitaan. Toki olen nainen ja se on näin ollen muutenkin normaalia, mutta nyt puhun kuitenkin erilaisista tunteista. Suru ja ikävä on jotain käsittämätöntä. Tätä tunnetta ei voi kuvitella, ennen kuin läheisen kuolema osuu omalle kohdalle, siitä olen ihan varma. Ajatukset harhailee ihan missä sattuu ja asioita menee ohi ja paljon. Ehkäpä nämäkin asiat menevät ajan kanssa parempaan suuntaan. Oon onnekas, että lähipiiristä löytyy saman tilanteen läpi käynyt ihminen ja hän onkin ollut kultaakin kalliimpi vaikeina hetkinä ja muutenkin <3

Alkukesästä oma terveystilanne saneli siis sen, että kesä 2017 tulee olemaan erilainen kuin edellinen. Kisat saivat jäädä hamaan tulevaisuuteen. Olen sellainen luonne, että silloin kun mennään viivalle, mennään eikä meinata. Tänä kesänä olisin varmasti selvinnyt kisoista läpi, mutta kun se ei riitä mulle. Happi ei edelleenkään kulje kunnolla ja Taysiin olen menossa tutkimuksiin ensi viikolla. Myös poskionteloleikkauksessa esiin tullut löydös on edelleen mysteeri ja leikkausjonossa olen uusien koepalojen ottamisen vuoksi. Epävarmuutta siis oman terveyden kanssa edelleen...

Miten kesä sitten onkaan mennyt? Laiskana en kuitenkaan ole ollut. Sykkeet on pääosin pidetty matalina, joitakin kokeiluja on ollut, mutta pääpaino on ollut vahvasti Pk-alueella. Pyörää ja juoksua on tullut lähinnä tahkottua. Heinäkuun lomailin ja se oli ihan huikea kuukausi oman jaksamisen ja treenaamisen kannalta. Isäni on ollut mun henkireikä äidin kuoleman jälkeen. Olen päässyt treenaamaan lähestulkoon juuri silloin kuin olen halunnut. Apu on ollut molemminpuolinen. Minä olen saanut treenata ja isä on saanut muuta ajateltavaa. Lomani aikana treenasin pääasiassa aamupäivisin, joka sopiikin mulle kaikkein parhaiten. Työpäivän jälkeen ei oikein tahdo saada itsestään irti sitä mitä pitäisi, koska istumatyö jumittaa jalat ja lähes koko kropan.

Heinäkuussa oltiin myös viikko Rukalla, ihan parasta terapiaa. Rakastan sitä paikkaa niin paljon ja voin jopa kuvitella joskus viettäväni siellä pidempiä jaksoja kerrallaan. Siellä tuli tehtyä vähän kovempiakin treenejä-antaahan Rukatunturi kivasti haastetta. Isäni oli tuossakin reissussa matkassa mukana ja se mahdollisti treenaamisen hyvin! Mökkiä saatiin tuon viikon aikana kivasti eteenpäin ja siivoilinkin jo paljon sisätiloja tulevaisuutta ajatellen.

Matkan kohokohta taisi olla Pieni Karhunkierros, jonka olin luvannut 8-vuotiaan tyttäreni kanssa kiertää.

Juoksin yhtenä päivänä Rukatunturin huipulle 3 kertaa ja muutaman välipäivän jälkeen ajelin maastopyörällä huipulle kolmeen kertaan. Kohtuu hyvää happoa puski sekä juosten, että pyörällä ajaen reisiin. Niin silti rakastan tuota tunnetta ja olotilaa sen jälkeen. Voittaja fiilis. Niitä olotiloja on tänä kesänä ollut todella vähän, joten jokaisesta olen yrittänyt nauttia. 

 

 

Valtavaaran huiputus oli myös huikea!!

                                           

Viikko Rukalla hujahti nopeasti, niinkuin aina kun siellä ollaan. Perheen kanssa ollaan tehty joitakin pieniä lomareissuja, mutta pääosin elämä on pyörinyt täällä Sastamalassa. Mä olen odottanut sitä flow-fiilistä, mikä treenatessa sillöin tällöin on. Sitä ei isommin ole näkynyt tai kuulunut. Nyt viime päivinä muutamat treenit on sujuneet hyvin ja juoksukin alkaa hiljalleen tuntua kivalta ja muistuttamaan juoksua. Kaukana ollaan edelleenkin edes normaalikunnosta ja huippukunnosta ei voi puhua vielä pitkään aikaan. Toiveissa kuitenkin, että ensi kesänä kulkisi. Motivaatiosta se ei jää kiinni, kunhan vaan keuhkojen seutu saataisiin kuntoon. Kaikki tietää, että käsijarru päällä ei ole kiva mennä. Se fiilis mulla on ollut keväästä asti.

Pieniä ilonpilkahduksiakin on mahtunut kesään.

Koitan kirjoitella vähän useammin kuulumisia, mutta nyt ollaan menty niin fiiliksen mukaan jokaisen asian kanssa, että kirjoittaminenkaan ei ole onnistunut kuin nyt. Täältä toivottavasti noustaan vielä, sillä triathlon on mun juttu ja haluan vielä näyttää mihin rahkeet riittää. Mukavaa syksyn jatkoa kaikille lukijoille. Hymyillään ja moikkaillaan kun kadulla törmäillään =)

Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty

Läheskään aina kaikki ei mene suunnitellun käsikirjoituksen mukaan. Blogi on ollut hiljaiselossa jo pidemmän aikaa. Syy tähän on olemassa ja sen vuoksi en ole saanut kirjoitettua yhtään mitään. Leikkauksesta olen toipunut hyvin, joskin keuhkot vaivaavat edelleen. Ne on pieniä asioita suurempien murheiden rinnalla.

Takana on elämäni raskain kuukausi. Olen menettänyt parhaan ystäväni, ihmisen, joka tunsi mut paremmin kuin kukaan muu. Ihmisen, jolle saattoi kertoa ihan kaikki ilonsa, surunsa ja kaiken siltä väliltä. Rakkaan ihmisen, joka oli aina valmis auttamaan keinolla millä hyvänsä. Äitini. En pysty sanoin kuvailemaan, miten tuskainen olo on ollut. Epätodellinen. Hirvittävä ikävä ja äiti ei tule takaisin. Olisin itsekin häntä kovasti tarvinnut saatika mun lapset. Olihan hän paras mahdollinen mummi. En avaa asiaa tässä sen enempää, mutta pitkän sairauden saattelemana näin kävi. Kuitenkin nopeammin kuin kukaan edes uskalsi ajatella.

Elämä on ollut melko sekaisin viimeisen kuukauden. Päälimmäisenä ajatuksena ei todellakaan ole ollut treenaaminen. Olotila vaihtelee todella paljon. Nyt kun äidin lähdöstä on kulunut kuukausi, en enää itke päivittäin, mutta todella tuskaisia olotiloja ilmenee usein. Ja näin on varmasti vielä pitkään. Onneksi on kaikki ihanat muistot, joiden avulla yritän sinnitellä eteenpäin. Ja lapset pitävät kiinni arjessa, onneksi. Isäni on ollut paljon meidän kanssa, joten molemmin puolista apua on ollut tarjolla.

Ensimmäisen viikon aikana en juuri liikkunut. Oli paljon hoidettavia asioita ja ajatusmaailma totaalisen sekaisin. Väsytti todella paljon ja mikään ei huvittanut. Toisella viikolla lähdettiin Rukalle mökin rakennus puuhiin ja näin ollen tuli pakollinen maisemanvaihto. Siellä liikuin lasten kanssa sen minkä jaksoin, mutta suru oli vielä niin vahvana mukana, että melko vähäisillä liikunnoilla mentiin.

 

 

Tytöt fiilistelivät Nuts Karhunkierroksen maalissa. Ehkä joskus mekin juostaan, tuumivat tytöt =)

Tällä yhdistelmällä liikuttiin paljon, koska meillä oli vain yksi auto käytössä.

Rukan viikko sujui ihan ok. Välillä oli todella vaikeaa, mutta onneksi niistä selvittiin yhdessä. Kotimatkalla ajettiin Vantaan kautta, josta noudettiin meille uusi perheenjäsen. Kääpiöpinseri Peppi. Peppi on ilostuttanut meitä koko perhettä omilla hassuilla jutuillaan ja pentumaisella kohelluksella. Koira tuli taloon siis juuri oikeaan aikaan, ainakin lasten kannalta.
Kotiin oli kiva palata, tosin edessä siintävät hautajaiset painoivat jo valmiiksi mieltä. Oli paljon hoidettavaa ja asia oli ikäänkuin pöydällä koko ajan. Kiitos ystäville, jotka jaksoivat kantaa huolta ja auttaa <3 Ilman en olisi selvinnyt tähän asti.
Itse hautajaispäivä oli raskas, niin raskas, että en osaa edes sanoin kuvailla. Kaikki haavat revittiin taas auki. En missään nimessä olisi tämän ikäisenä halunnut olla saattamassa omaa äitiäni viimeiselle matkalle. Eikä pelkästään oma suruni, vaan myös se kun jouduin katsomaan omien lapsieni tuskaa kirkon penkissä. Raskasta.

Tässä jo hieman kasvaneena ilopillerinä

Peppi kotiutuneen meille

Hautajaisten jälkeen iski totaaliväsymys, ikävä ja tuska velloivat sisällä edelleen. Olin päättänyt, että liikkuminen tulee ajallaan ja väkisin en tee yhtään mitään. Tiedostin myös sen, että tästä kesästä tulee täysin erilainen mitä olin vielä vajaa vuosi sitten kuvitellut. Ei kannata maalailla pilvilinnoja, kun melko usein omalla kohdallani käy niin, että haaveet ammutaan alas ja käsikirjoitus muuttuu ihan täysin. Nyt elän hetkessä ja nautin siitä, että pystyn liikkumaan jollain tasolla. Uusia kesiä tulee ja ennenkaikkea kun tulee mun aikani kilpailla, haluan olla kunnossa. Nyt en sitä ole.

Suomen maantiepyörakausikin starttasi omalta kohdaltani kesäkuussa...

Nyt olen juossut ja pyöräillyt. Pikkusen olen juostessa uskaltanut nostaa sykkeitäkin, mutta tarkkana on oltava. Nyt on vaarana, että uuvutan itseni entisestään. Väsymys ja ikävä velloo sisälläni, vaikka se ei kokoajan ulospäin näykään. Rakas ystäväni sanoi mielestäni hyvin, että ulkoisesti voin ihan ok. Ja se on totta, ulkoisesti kaikki näyttää olevan hyvin, mutta sisälläni on suuri suru ja ikävä.
Tässä kuukauden sisään on tullut huomattua, että mulla on aivan huikeita ystäviä. Mun kanssa on tultu juttelemaan ja soiteltu paljon. Oon kiitollinen jokaisesta ystävästä, joka on jakanut tätä surua mun kanssa. Nyt taas tiedän, ketkä ovat todellisia ystäviäni <3
Pikkuhiljaa mennään eteenpäin. Lapset ja arki pitää vauhdissa. Nyt olen taas viikon yksin lasten ja koirulin kanssa. Mieheni ja isäni lähtivät viikoksi pohjoiseen mökin rakennus puuhiin. Selviän kyllä, vaikka olo tuntuukin nyt isänikin lähdettyä todella tyhjältä. Onneksi on joitakin apukäsiä tarjolla <3

Tällaisissa ajatuksissa tällä kertaa..Toivotan kaikille tänä kesänä kisaaville paljon tsemppiä. Kyllä minäkin vielä jossain vaiheessa starttaan, mutta sen aika ei ole nyt. Ensin selvittelen oman pääni ja tarveystilani kuntoon. Sen jälkeen voi varovasti tehdä suunnitelmia ensi kesän suhteen. Nautitaan elämästä ja eletään hetkessä. Sen olen äitini kuoleman myötä oppinut. Eilistä ei saa takaisin, mutta tähän päivään ja huomiseen voi vielä vaikuttaa.

Juurikin näin!

Leikkauksesta selvitty hengissä

Heti alkuun pahoittelut, jos tekstissä on kirjoitusvirheitä. Oon vielä sopivasti lääketokkurassa, joten annettakoon pienet kirjoitusvirheet anteeksi =)

Torstaina 27.4. oli siis se päivä, kun marssin Koskisairaalan ovista sisään. Jännitti ihan hemmetisti, koska mua ei ole koskaan nukutettu. Nopeasti asiat kaiken kaikkiaan ovat edenneet tämän viimeisimmän diagnoosin jälkeen ja siitä olen enemmän kuin tyytyväinen. Aluksi sairaanhoitaja kävi keskeisimmät asiat mun kanssa läpi ja antoi esilääkityksen ja sen jälkeen sain ihanat sairaalakuteet niskaani. Sen jälkeen odotustilaan ja siinä meinas kyllä paniikki iskeä=) Vessassa hyppäsin taukoamatta, vaikken ollut edellis illan jälkeen laittanut mitään suuhuni. Kädet ja jalat oli ihan kylmänhikiset. Muutaman muun potilaan kanssa koitettiin siinä jutustella, mutta olotila ei juuri kummemmaksi muuttunut. Vihdoin tuli mun vuoro siirtyä leikkaussaliin ja tutina kirjaimellisesti vain yltyi. Makasin selälläni leikkauspöydällä ja sairaanhoitajillekin sanoin, että jännittää niin hemmetisti, etten voi tälle tärinälle mitään. Suonet vetäytyivät suppuun, kun jännitin niin paljon. Vihdoin saivat neulan suoneen ja totesivat, että antavat nyt mulle rauhoittavaa lääkettä. Se menikin nopeasti päähän ja olo helpottui. Viimeinen muistikuva mulla tuolta leikkaussalista on se, että komea anestesia mieslääkäri ilmestyi mun viereen ja esitteli itsensä-siihen päättyy mun filmi. Käsittämättömiä mömmöjä niillä täytyy olla, kun mutkin saivat nukkumaan =)

Seuraava muistikuva onkin osastolta. Sairaanhoitaja siinä nipisteli mua poskesta ja hiljalleen sain auottua silmiäni. Hullu fiilis. Hän sanoi, että oli jo käynyt muutamaan kertaan mua herätteleen, muttei ollut onnistunut. Nukuin siis koko rahan edestä =) Levollisesti vissiin olin nukkunut, koska muistan sairaanhoitajan maininneen, että on sulla ainakin urheilijan sykkeet. 

Leikkaus sujui hyvin. Leikkaavan lääkärin Matti Penttilän käynnistä vierelläni en muista juuri mitään. Olin vielä sen verran tokkurassa. Kasvaimeksi luultu pullistuma oli lääkärinkin mielestä todellinen mysteeri. Ei ole kuulemma hänen urallaan tullut moista vastaan. Jokin kookas lateraalinen seinämän pullistuma, jonka pinta on tasainen, ikäänkuin kangasmaisesti kuvioitu. Mistä lienee tullut, sitä ei kukaan vielä tiedä. Koepala on lähettey patologille, joten sen jälkeen ollaan taas viisaampia.

Monia kanavia ja käytäviä oli laajennettu 12 barin paineella, joten nyt pitäisi alkaa ilman liikkua pikkuisen paremmin. On ne melkoisia operaatioita, joten vallan kiva juttu oli nukkua rauhassa tuon operaation ajan =)

Olin ihmeissäni leikkauksen jälkeen, että nenässäni ei ollut mitään tuppoja. Sain syömistä ja juomista ja könysin itseäni pystyyn sängystä. Siihen se ilo sit loppuikin. Vasemman puolen poskiontelo alkoi vuotaa verta niin paljon, että tuppoja sai olla vaihtamassa alvariinsa. Jossain kohdin mieheni saapui paikalle ja alettiin odottelemaan sitä hetkeä että uskaltaisin lähteä käymään vessassa ja sitten kotiin. Jonkin ajan kuluttua huojuin vessaan mieheni käsipuolessa ja samalla reissulla vaihdoin omat vaatteet. Verentulo vain yltyi. Luultiin jo lähtevämme kotiin, mutta samantein mut ohjattiin takaisin petiin. Veri tuli pienenä purona kaarimaljaan ja sitten jo soiteltiin neuvoja leikanneelta lääkäriltä. Nenään laitettiin sinne tarkoitettu tamponi, mutta hyvin nopeasti siitäkin tuli veri läpi. Ei muuta kuin uusi tilalle ja lisäksi vielä pumpulia perään. Melkoinen olotila. Vihdoin kuitenkin verentulo tyrehtyi sen verran, että pystyttiin lähteä ajamaan kotiin. Illalla vielä muutaman kerran pumpulin vaihto ja toiveissa että verentulo loppuis aamuun mennessä.

Yön nukuin istuallaan ja hyvin sain olosuhteisiin nähden koisittua. Nyt kun leikkauksesta on vajaa vuorokausi, olen jo poistanut nenätampoonin ja huuhdellut nenää keittosuolaliuoksella. Ehkäpä tämä tästä hiljalleen iloksi muuttuu. Särky on edelleen kova, mutta onneksi lääkitys on kunnossa =)

Suuret kiitokset Koskisairaalan henkilökunnalle, aivan loistavaa hoitoa ja huolenpitoa!

Mieltä on lämmittänyt teidän ystävien viestit, joita sain lukea leikkausta ennen ja jälkeen. Ihanaa kun olette eläneet hengessä mukana <3

Mun miehelle Samille erityis Kiitos sen kummempia erittelemättä. Tärkein tuki ja turva <3 

Kaikki muut joita en nyt tajua lääkehöyryissäni kiittää, niin kiitos. On tarvittu apua lastenhoidossa yhdeltä jos toiselta. Valmentajakin on joutunut tänä talvena kestämään vaikeita hetkiä mun sairastelun takia, mutta josko tämä tästä nyt alkaisi muuttumaan iloksi!

Ajatukset on jo kesässä, mutta nyt otetaan ainakin viikko rauhassa. Päivä kerrallaan eteenpäin. Nautitaan tästä päivästä, huomisesta ei kukaan tiedä <3

Tehokas Toscanan reissu takanapäin

Sunnuntai 9.4.
Huhtikuun 9. päivä oli se kauan odotettu, mutta toisaalta myös pelätty päivämäärä. Oli aika lähteä kohti Italiaa ja Toscanan aluetta ja vielä tarkemmin Ciggianon kylää. Ensimmäinen pyöräreissuni ja myöskin ensimmäinen reissu ilman perhettä. Matkaan lähdettiin varhain sunnuntai aamuna. Meidän triathlon porukka leireili kyseisessä paikassa parin viikon ajan ja itselleni valikoitui viikko 15. Lennettiin Helsingistä Roomaan ja sieltä matka jatkui parin eri junan voimin eteenpäin ja viimeiset kilometrit päästiinkin jo tuttujen seurakavereiden kyydissä kohteeseen. Jo junamatkan aikana pystyin aistimaan, miten upeissa maisemissa seuraava viikko tulisi kulumaan. Oltiin perillä iltapäivän lopuilla. Nopeasti ruokaa naamariin ja ensimmäiselle pyörälenkille. Ajeltiin vain sellainen pikkulenkki, reilu 40km, mutta mäkeä riitti enemmän kuin paljon siihenkin matkaan. Ihan tajuttoman kaunista ja vihreää. Oli huippua päästä fillarin selkään ja ulkoilmaan.

Ensimmäinen lenkura sujui ilmeestäkin päätellen liian helposti. Pelkkää nautintoa ja maisemien kummastelua. Vieläkään en oikein tajunnut, että olen tosiaankin reissussa ilman perhettä ja saan keskittyä viikon ajan vain itseeni ja treenaamiseen. Mahtava ensimmäinen päivä oli pulkassa ja uni maittoi erittäin hyvin!

Maanantai 10.4.
Edellisenä iltana myöhään oli saapunut viimeiset leiriläiset ja lähdettiin sen vuoksi vasta 11 maissa ajamaan. Aamupala syötiin yhdessä. Ohjelmassa oli pikkuisen revittelyä läheisessä mäessä. Mäki oli 3,6km pitkä. Ajeltiin se hyvässä porukassa 3 kertaa ylös ja viimeisen kerran sai ajaa niin kovaa kuin jaksoi. Mulle kun kerrotaan, että kyseessä on jonkinlainen kisa, niin sehän riittää. Alusta asti sata lasissa ja jossain kohdin aloin jo ajatella kuinka mun käy. Reittä poltti, mutta suomalaisella sisulla runttasin ylös ja olin enemmän kuin tyytyväinen. Vetojen jälkeen ajeltiin koko porukalla jätskille ja "tykkiryhmä", johon minä kuuluin ajoi kämpille hieman vaativamman loppuverkan kautta. Ajoa kertyi 70km. Ihan huikea fiilis, ei edes pysty sanoin kuvailemaan.
Valmistettiin ruokaa porukalla ja syömisen jälkeen suunnattiin muutaman naisen voimin läheiseen kaupunkiin suureen outlet kauppakeskukseen pyörimään ja tekemään kivoja löytöjä. Illalla pakolliset venyttelyt ja pää kiitollisin mielin tyynyyn.

Tykkiryhmän loppuverkan mahtavimmat maisemat <3

Tiistai 11.4.
Aamu alkoi totuttuun tapaan yhteisellä aamupalalla ja höpöttelyllä. Joku saattoi aamupalalla meitä keltanokkia pelotella tulevista reiteistä ja treeneistäkin. Hetki sulateltiin aamupalaa ja sitten hypättiin fillareiden selkään. Tykkiryhmä painoi vuoristoon edellä ja muut ryhmät omia vauhtejaan perässä. Nousua tosiaankin riitti, mutta myöskin maisemat oli niin upeita, että jokaista nousumetriä ei edes huomannut. Nousun jälkeen seurasi aina laskua, jotka tuotti vielä mulle hieman ongelmia. Alas kyllä tulin, mutta vauhti ei ollut ihan sitä luokkaa kuin muilla tykkiryhmäläisillä. Ajeltiin upeille viinitarhoille ja noustiin muutaman kerran ylös San Gusmen kylässä. Hapokasta oli. Jossain kohdin huomasin kyltin, jonka mukaan nousu oli 12%. Alas tullessamme kohdattiin muita porukoita ja treffattiin hetken päästä ihanassa Tiramisu kahvilassa tauon merkeissä.
Kotiin päin poljettiin taas omissa porukoissamme ja minä ja yksi toinen saatiin vielä ohjeeksi ajaa hieman kovempaa yksi 5,5km ylämäki. Tuntui kyllä jaloissa ja aurinkokin porotti tuolla hetkellä oikein kunnolla. Ihanaa oli silti <3
Kämpille kun päästiin, mittariin oli kertynyt 83km. Erittäin hyvä treenipäivä taasen.
Normikaava, ruokaa porukalla ja loppuilta sitä mitä kukin haluaa. Me lähdettiin pienellä porukalla läheiseen Arezzon kylään kaupoille ja jätskille. Siihen hetkeen parasta ja "palauttavaa" terapiaa =)

Keskiviikko 12.4.

Aamu alkoi samalla kaavalla. Edessä oli pitkä lenkki. Ajeltiin taas useammassa porukassa lämpimässä auringonpaisteessa. Kahvitauko pidettiin kuitenkin taas porukalla, jonka jälkeen tiet erkanivat. Tykkiryhmä lähti vielä kierronkautta kohti kotia. Edessä oli melkoinen vuoristo, jossa päätettiin lähteä käymään. Nousua nousua ja nousua. Ilmakin viileni selkeästi ylöspäin mennessämme. Tarpeeksi kun oli kivuttu, pidettiin oma energian tankkaus tauko ja sen jälkeen suunnattiin kohti kämppää. Huoltoauto oli mennyt hitaampien kanssa ja näin ollen meijän porukka oli ilman huoltoa. Oma juomapulloni ammotti tyhjyyttään, mutten onneksi ollut meijän porukasta ainoa jolla oli sama tilanne. Sitkeesti poljettiin eteenpäin ja hiljalleen lähestyttiin kämppää. Lopussa saimme kavuta vielä läheisen linnan mäen ylös ja myöskin lasketella alas kohti kotia. Loppumatkasta intouduttiin vielä kiskomaan pienimuotoinen tempo ajo, joten voimia vissiin vielä oli jäljellä. Hyvä pitkä lenkki. Matkaa kertyi 106km. Energiat oli sen verran vähiin päässyt, että ekan kerran olin todella väsynyt ja makoilin pitkään aurinkotuolissa lähes tiedottomassa tilassa.

Illalla meille oli tiedossa pizzailta. Teemana oli mun ja koutsin yhteiset synttärit. Majapaikkamme isäntäperhe paistoi meille pizzaa ja kestitsi muutenkin meidät ähkyyn asti. Oli kiva huomata, miten vieraanvaraisia Italialaiset ovat. Kovia puhumaan ja nauramaan. Hauskaa oli, vaikka välillä ei edes tiennyt mitä nauretaan =)
Väsyneenä ja onnellisena taas pää tyynyyn odottaen seuraavan päivän seikkailuja!

Torstai 13.4.

Aamu alkoi jälleen kerran samalla kaavalla. Olin erittäin väsynyt ja muutama muukin sen huomasi ulkoisesta olemuksestani. Muilla oli tiedossa lepopäivä, mulla ei. Lyhyt ja tehokas treeni odotti meikäläistä. Matkaan lähti ainoastaan minä, pari valokuvaajaa, koutsi ja autokuski. Olotila oli treeniin lähtiessä sellainen, että olin lähes 100% varma, ettei siitä tule yhtään mitään. Verkka sujui kuitenkin hyvin ja samalla päätin, että hyvä tästä tulee. Treeni oli kerrassaan mielenkiintoinen, jotain sellaista mitä en ole ikinä ennen tehnyt. En avaa treenin sisältöä tässä sen paremmin, mutta kova se oli ja voimaa tuli takuulla. Muutaman kuvan voimin makupaloja kiinnostuneille kuitenkin =)

Kuvausryhmä vauhdissa =)

Treeni sujui odotettua paremmin ja olin taas monen monta kokemusta rikkaampi. Jalat suorastaan tutisivat vajaan tunnin tehotreenin jälkeen ja loppupäivän sainkin huilata. Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta, joten tiedossa oli makoilua altaalla ja muutenkin vaan rentoutumista.
Rentoutumisen rikkoi kuitenkin puhelu kotosuomesta lääkäriltä. Olin ennen reissua käynyt kartiokeilakuvissa ja nyt oli aika kuulla vastauksia. Lääkäri kertoi, että mulla on krooninen poskiontelotulehdus ja lähes jokainen rööri mitä nenän/poskiontelon tienoilta löytyy on tukossa. Ei siinä vielä mitään. Kylmän hiki nousi pintaan, kun lääkäri kertoi, että kuvissa näkyi myös jonkinlainen kasvain tai kysta. Huojentavaa oli se, että vihdoinkin mun 5kk sairastelulle löytyi syy. Kasvaimesta tai mikä lie sitten onkaan, en ollut kovin tyytyväinen. Oon enemmän kuin kiitollinen, että sain ensimmäisenä jakaa tän tiedon mun sydänystäväni kanssa, joka oli koko puhelun ajan mun vierellä. Pieniä suuria asioita, kun joku vaan pitää sun kädestä kiinni, eikä välttämättä edes puhu mitään. Kiitos siitä <3
Loppupäivä meni pienessä koomassa, mutta en sentään ihan totaalisesti romahtanut. Jossain kohdin auringonottaminenkin sai riittää ja lähdettiin ruokakauppaan.
Illalla grillailtiin paikalllista makkaraa ja sen kanssa syötiin salaattia. Perinteiset venyilyt ja mieli hieman sekavana nukkumaan.

Perjantai 14.4. 
Nyt oli edessä se kauan puhuttu MASTO-päivä. Mua oli manipuloitu viikon aikana jo sen verran, että aloin itekin pelkäämään, että mun fillarilla ei Mastolle nousta. Kuulemma kaamea mäki ja pienistä vaihteista olisi paljon paljon hyötyä. Vähän jänskätti, mutta toisaalta luotin omaan sisuuni ja hiljaa mielessäni tiesin pääseväni helposti ylös. Ajeltiin ensin n.25km verkkaa ja sitten se nousu alkoi. Aloittelin rauhassa ja puolessa välin valmentajan kehotuksesta lisäsin vauhtia. Kyllä poltti ja muutama ärräpää taisi suusta päästä. Vihdoin muutaman mutkan takaa huippu näkyi ja kohtuu helpollahan se sitten tuli. Päällä hieman erikoisessa kahvilassa hörppästiin kupposet kuumaa ja sitten aika pian oli pakko lähteä laskettelemaan alas, kun ylhäällä tuli niin kylmä.

Pienoiset pandan silmät onnellisena huipulla =)

Alas kun päästiin, niin bongattiin kiva pieni fillarikauppa, jonne piti myyjä soittaa paikalle. Niin tehtiin ja hetken ajan oli kova ruuhka kyseisessä kaupassa, kun meidän jengi oli ostoksilla. Uskon kyllä, että kauppiaalla oli vuoden paras myyntipäivä, koska useampi pyöräpaita tarttui meidän porukan matkaan. Kivaa uutta ja hieman erilaista mitä kotosuomesta ei saa.
Matka jatkui rauhallisesti viimeistä nousua lukuunottamatta kämpille. Jos joku lähtee edes hieman vedättämään edellä, niin piiruakaan en periksi anna. Kunnon hapot vielä koipiin ja lenkki oli valmis. Kilometrejä kertyi 89 ja kroppa kiitti.
Jälleen ruokaa nassuun ja illalla vielä viime hetken tuliais ostoksille läheiseen Outlet kauppakeskukseen. Hyvä päivä ja eilisen ikävät uutiset oli jo kuopattu. Pitää elää täysillä ja nauttia jokaisesta hetkestä, sillä koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan <3

Lauantai 15.4.
"Paljon Onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Jonna, paljon onnea vaan". Niin se aamu alkoi. Ihanaa ja tunteikasta. Kamut muisti ja se tuntui hyvältä. Aamupalaa popsittiin kaikessa rauhassa ja sen jälkeen oli aika lähteä viimeiselle lenkille. Edessä oli pitkä lenkki. Rauhallista ja nautinnollista. Ajeltiin omissa porukoissamme mitä huikeammissa maisemissa. Taivas oli tumma ja sateen uhka oli ajoittan olemassa. Välissä pilkisteli aurinkokin ja oli paahtavan kuuma. Oli hyvä fiilis ajella. Toki jaloissa painoi jo viikon treenit, mutta kun tiesi lenkin olevan viimeinen, sen jaksoi vaikka takaperin =) Jossain vaiheessa saatiin koko porukka kasaan ja syötiin lounasta.

Kuvat ei todellakaan kerro koko totuuttta...tässä maisemassa olis voinut olla loputtomiin..

Lounaan jälkeen matka jatkui kohti majapaikkaa. Toki matkalla pysähdyttiin vielä jätskille läheiseen kylään. Upea paikka, linnan muurien sisäpuolella ja oli pikku kylä. Jätskiä syödessä alkoi hiljalleen pudota vesipisaroita. Nopeasti pyörän selkään ja toiveissa päästä kuivana kämpille. Näin ei käynyt. Saatiin oikein kunnon rankkasade päällemme. No, siinä hetkessä se hieman otti päähän, mutta jälkikäteen ajateltuna se oli viikon ainoa huono ilma ja sekin kesti 20min. Eli ei paha.

Kämpillä alkoikin armoton pakkaaminen, sillä kotiinlähtö oli varhain sunnuntai aamuna. Melko helppo oli pakata, kun vaan lappasi kaikki omat kamppeet kassiin. Vähän oli haikea fiilis, vaikkakin samalla tieto siitä että pääsee lasten luokse kotiin tuntui ihan huikealta!!
Illalla istuttiin vielä hetki isäntäperheen luona jäähyväis kahveilla ja sen jälkeen olikin painaa päänsä tyynyyn.

Sunnuntai 16.4.
Aamulla kello soitti 5.30 ja suihkun kautta aamupalalle ja autoon istumaan. Rooman kentälle oli n.2,5h ajomatka. Matka sujui liki ongelmitta, mitä nyt yhdet farkut repes ja polvikin aukes =) Ei siitä sen enempää...rapatessa roiskuu =) Lento oli ajoissa ja näin ollen päästiin Helsinkiinkin hieman oletettua aiemmin. Hesasta vielä autolla kotiin ja kotona odotti kaksi ihanaa palleroista. Siinä hetkessä tajusin, miten onnekas olen ollut. Olin saanut viettää viikon mahtavissa maisemissa mukavien ihmisten kanssa. Sain keskittyä ensimmäistä kertaa lapsien aikana vain itseeni ja treenaamiseen. Jotain niin ainutlaatuista. Mutta olihan mulla ollut ihan järkyttävä ikävä mun murusia. Se kulminoitui kun näin heidät ja tajusin miten hekin olivat ikävöineet mua <3 Selvittiin kuitenkin puolin ja toisin ja se oli tärkeä tieto tulevaisuutta ajatellen!

Suuren suuret kiitokset meijän triathlon porukalle ja jokaiselle, joka tavalla tai toisella mahdollisti mun treenireissun! Myöskin mun tukijat ovat olleet tärkeässä roolissa, kiitos siitä!

Nyt olen ollut kotosuomessa muutaman päivän ja arki on astunut kuvioihin. Kivoja juttuja siihenkin kuuluu, mutta on se niin erilaista kuin leirillä oleminen. Hiljalleen oon taas alkanut treenailemaankin, mutta maltin kanssa! Leiri onnistui paremmin kuin hyvin enkä halua pilata sitä nyt liiallisella treenaamisella. Kropalle on annettava aikaa palautua.
Ensi viikolla on edessä myös poskionteloleikkaus, joka tehdään nukutuksessa. Samalla tsekataan tai poistetaan kasvain tai mikä lie onkaan. Josko operaation jälkeen olotila normalisoituisi ja saisin alkaa treenata siten, ettei tarvitsisi kokoajan miettiä mitenköhän tämä treeni tuntuu kurkussa huomenna. Näin ainakin toivon.
Kesää täällä jo odotan innolla ja sen myötä tulevia kisoja ja uusia tuttavuuksia. Päivä kerrallaan kohti omaa unelmaa...

Mieli keveämpänä kohti kevättä

Neljä kuukautta, todellakin neljä kuukautta on mennyt jonkinlaisessa sumussa. Joka aamu uuteen päivään herätessäni olen toivonut oloni olevan parempi, jotta pystyisin elämään normaalia urheilijan elämää. Näin ei valitettavasti ole käynyt, vaikkakin parempaan päin ollaan jo menty. Lukuisia lääkärikäyntejä, keuhkokuvia, sydänfilmiä, itkettyjä kyyneleitä ja kaikkea siltä väliltä on mahtunut viimeiseen neljään kuukauteen. Poskiontelot punkteerattiin sitten lopulta neljään kertaan ja viimeisin kerta jäi muistiin vähän liiankin hyvin. Kaikki ei vissiin mennyt ihan putkeen, kun toisesta silmästä häipyi näkö hetkeksi ja hampaita vihloi suoraan sanottuna aivan helvetisti. Melkoinen kokemus. Mystinen keuhko/kurkkuvaiva ei ole ottanut lähteäkseen vaan muistuttelee edelleen olemassaolostaan. Viimeisimpänä oljenkortena otin yhteyttä paikalliseen homeopaattiin ja nyt toivon, että sen myötä olotila normalisoituisi mahdollisimman pian. 

"Homeopatiassa korostetaan sairauden yksilöllisyyttä. Kukin elimistö reagoi ympäristöön tietyllä tavalla, ja vastustuskykyä lisäämällä pystytään sairastuminen välttämään. Homeopatialla hoidetaan sekä akuutteja että kroonisia vaivoja. Sen lähestymistapa on holistinen: yksittäisten elinten sairaustilojen sijaan tarkastellaan oireiden kokonaisuutta. Potilaalle annetaan lääkeainetta, jonka on lääkeainekokeessa todettu terveellä ihmisellä aiheuttaneen juuri hänen vaivojensa kaltaisia oireita. Homeopatiaa käytetään menestyksekkäästi aikuisten ihmisten ja pienten vauvojen, eläinten ja jopa kasvien hoidossa."

Hullun hommaa, saattaa jokunen lukija ajatella tässä kohtaa. Niin jopa minä ajattelen, mutta kun lähes kaikki mahdollinen on jo kokeiltu, niin olen valmis kokeilemaan tätäkin vaihtoehtoa. Ja mikä sen mahtavampaa, jos oireet häviävät, johtui se sitten homeopaattisista lääkeaineista tai sitten vain henkimaailman jutuista =)

Mitä olen sitten pystynyt viime viikkoina tekemään? Eteenpäin on tosiaan vuodenvaihteesta menty. Treenaan jo lähes päivittäin, mikä on tietenkin vaikuttanut pääkoppaan melko positiivisella tavalla. Jos jokin asia on kuulunut jokapäiväiseen elämään jo vuosikausia, tuntuu kuin vedettäisiin matto jalkojen alta, jos et pysty treenaamaan. Nyt siis mattoa on aseteltu uudelleen paikoilleen ja se tuntuu enemmän kuin hyvältä. En tietenkään ole siinä kunnossa, missä pitäisi tässä kohtaa vuotta olla, mutta suunta on jo oikea. Nyt on pitänyt olla tarkkana vauhtien ja sykkeiden suhteen, jottei hyvä alku valuisi hukkaan liiallisen tehojen nostamisen vuoksi. Maltti on siis valttia! Toki ihan pikkusen oon tehojakin kokeillut ja tonnin vedot taittuvat matolla onneksi kohtuu helpolla 4 minuutin vauhtia =)

Viime viikkojen treenit ovat sijoittuneet useasti omaan kuntohuoneeseen...

Uimassa olen käynyt muutamia kertoja, pääosin tekniikkaa. Melko pitkä tauko ehti uintihommiinkin tulla, mutta onnekseni tekniikka ei ollut ihan täysin tuona aikana kadonnut. Pikkusen taottiin päätä altaan reunaan ja hiljalleen uinti alkoi taas sujua. Oli hienoa huomata, että kun oli ollut pitkä tauko uimisesta, niin altaaseen pääsyä odotti toden teolla!! Eiköhän tästä vielä hyvä tule ja ainakin loppukesän kisoissa uskoisin olevani jo hyvinkin viritetyssä tilassa =)

Pyörää on tullut tahkottua nyt melkoisesti.

Nyt treenaillaan muutama viikko täällä kotimaisemissa ja huhtikuun 9. päivä istun Finnairin penkkiin ja suuntaan viikoksi Italiaan Toscanan alueelle. Pyörää, pyörää ja pyörää. Merkittävä reissu kaikin puolin, sillä mun rakkaat lapseni ja mies jää tänne kotisuomeen. Voin olla varma, että ikävä iskee jo menomatkalla, mutta onneksi meillä on reissussa super mahtava porukka, jonka avulla tulen selviämään ikävästä. Ihan huippua päästä sulille teille ajamaan ja kiipeämään vuoristoteitä! Kotiin palaan 16.4. ja silloin toivottavasti täältä olisi jo kaikki lumet lähteneet ja saisi jatkaa fillarointia ulkona!

Näillä ajatuksilla mennään kohti kevättä ja kesän kisoja. Toivoa ei olla heitetty, vaikka lähellä se onkin käynyt. Ystävät, perhe ja valmentaja ovat luoneet muhun uskoa ja sen avulla oon jaksanut läpi vaikeimpien aikojen. Mulla on onnekas tilanne, että on olemassa sellainen ystävä, joka lukee mua kuin avointa kirjaa ja osaa tsempata juuri silloin kun eniten sitä tarvitsen. Kiitos siitä <3

Veitsenterällä

Noniin. Viime postauksessa taisin hehkuttaa jo hieman paranevaa olotilaa ja kuinkas kävikään. Viikot ovat vierähdelleen eteenpäin ikäänkuin jossakin sumussa. Kurja olotila jatkaa vain olemassaoloaan ja myöskin perheen lapsoset ovat sairastaneet menneen viikon korkeakuumeista influenssaa. Se oliskin liian helppoa, jos asiat menisivät ilman ongelmia eteenpäin. Tämä talvi on ollut kyllä yksi vaikeimmista ja todella toivon, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Oma usko on ollut jo niin tuhannen ja sata kertaa koetuksella, mutta aina on löytynyt joku aito ihminen, joka luottaa ja tsemppaa mut ylös pohjalta. Kiitos heille, jotka välittävät aidosti. Sen tietää ja tuntee kuka on tosissaan, koska on olemassa myös heitä, jotka mukamas välittää, mutta eivät sitten kuitenkaan. Mutta ei siitä sen enempää, mulla on hyvä tukiverkko ympärilläni niistä aidoista ihmisistä ja se riittää.

Treenaaminen on ollut siis viikkotolkulla jo sellaista rääpimistä, ettei voi oikein edes treenaamisesta puhua. Jokusen kovemman treenin oon koittanut tehdä ja se on joka kerta kostautunut. Elimistö ei siis ole kunnossa vieläkään. Enemmänkin oon siis liikkunut pk-alueella oma päänuppini takia. Tätä tyhjyyden tunnetta on niin vaikea selittää sellaiselle, joka ei urheilusta mitään ymmärrä. Se on vähän niinkuin hiihtäminen ilman lunta tai uiminen ilman vettä. Helvetin vaikeaa siis ;) Onneksi mulla on noi lapset, jotka harrastaa ja hiihtää kilpaa. Ilman niiden touhuja olisin varmaan menettänyt jo järkeni moneen kertaan. Vapaa-aikaa ei siltikään siis isommin ole ollut, vaikka omat treenit on ollut minimaalisen pieniä. Ollaan käyty Nokialla telinevoimistelussa, hiihtokisoissa Satakunnan alueella ja sitten täällä kotipuolessa on omat treenit ja kisat. Ruuhkavuodet totean mä.

Pieniä iloja kun pääsee ulos lenkille =)

Sara 8v kiertää Satakunnan JunnuCup kisoja

Sofia 3,5 vee on innokas hiihtäjän alku =)

Eilen oli merkittävä päivä, kun taas kerran raahauduin lääkäriin ja elättelin pientä toivoa ongelmien selviämisen suhteen. Pyysin, että saisin kunnon verikokeet ja poskionteloiden röntgenkuvat. Verikokeiden tuloksia odotellaan malttamattomana alkuviikkoon asti, mutta sen sijaan röntgenkuvat paljastivat karun totuuden. Oikean puolen poskiontelot olivat aivan täynnä jotakin epämääräistä nestettä (toisinsanoen räkää yms.), että se piti saada sieltä välittömästi pois. Ei muuta kuin tiskille kyselemään vapaata korvalääkäriä, joka voisi mua auttaa. Tunnin odottelun jälkeen tuli mun vuoro ja pelon sekaisin tuntein astuin tohtorin huoneeseen. Ensin nenäonteloa puudutettiin jollakin ihme aineella eli istuin tikku nenässä jonkun aikaa ja sitten alkoi toimenpide. "Pistokohta sijaitsee nenässä alakuorikon alla, noin 1 - 2 cm syvällä. Itse punktiossa lääkäri asettaa neulan kärjen oikeaan kohtaan ja työntää kärjen kivuttomasti poskionteloon ohuen luisen seinämän läpi. Kun neulan kärki on poskiontelossa, voidaan aloittaa huuhtelu."

Jep, noin se suunnilleen meni. Mun "ohut luinen seinämä" ei loppupeleissä ollutkaan ihan niin ohut, vaan voimaa jouduttiin käyttämään jonkun verran. Vesi valui silmistä, mutta onneksi mulla on mielestäni korkea kipukynnys ja selvisin tilanteesta melko hyvin. Ei se mitään kivaa ollut. Omituista rutinaa kuului kun neulalla koitettiin saada reikä siihen luiseen seinämään. Pääasia kuitenkin, että poskiontelosta saatiin ylimääräiset eritteet pihalle. Kotiin ajelin verituppo nenässä ja oli siinä lapsilla ihmettelemistä hetkeksi. Illalla tunsin jonkin verran särkyä, mutta tänään on jo ollut parempi fiilis. Nyt syön vielä 10pv antibiottikuurin ja toivon, että saisin heittää hyvästit tälle vaivalle ja muutamien viikkojen kuluttua vaan naureskella koko tapahtumaketjulle. 

Kunpa ei tarvis kovin usein näihin tuotteisiin enää törmätä =/

Never give up! Näillä siis mennään nyt eteenpäin. Kovasti haaveilen lämpimistä kesäpäivistä, kun saa lähtee fillaroimaan Aliaksella ja runttaamaan tempoajoihin niin että oksettaa. Vetää vetoja niin, että jalat menee alta ja uida avovedessä niin kauan kuin sielu sietää. Kisata niin, että maalissa tunne on se, että oot antanut kaikkesi ja voit olla tyytyväinen itseesi. En siis todellakaan ole luovuttanut, vaikka mielessä se on jokusen kerran pikaisesti käynytkin. 

Se mikä ei tapa, niin vahvistaa. Osaan arvostaa tiettyjä juttuja tän sairastelun myötä nyt paremmin kuin ennen. Elastista lainatakseni "Katse eteen ja suupielet ylöspäin". Ei ole muuta vaihtoehtoa. 

Askel askeleelta kohti kevättä ja kesää

Tässä sitä mennä porskutetaan eteenpäin. Viimeisien viikkojen aikana on tullut hypättyä lääkärissä enenmmän kuin ikinä ja oikeastaan mitään selkeää syytä mun kurkku/keuhkovaivoille ei ole löytynyt. Viimeisin epäilys on pitkittynyt keuhkoputkentulehdus ja siihen auttavat astmalääkkeet on nyt käytössä. Vähän niistä luulen kyllä olleen apua ja toivottavasti oireet häviää kokonaan seuraavien päivien aikana. Paljon ollaan menty eteenpäin, jos vertaa esimerkiksi jouluna vallinnutta olotilaa. Silloin pelkkä rappusten nouseminen sai mut haukkomaan henkeä ja oli siis kaikkea muuta kuin kivaa. Kunnossa en ole vieläkään, mutta luojan kiitos pystyn jo melkein normaalisti treenaamaan. Tehoja ei vielä pysty normaalisti tekemään, mutta pienissä pätkissä niilläkin koitetaan kroppaa herätellä ja ärsyttää. Ärsyttävintä tässä sairastelussa on oikeastaan ollut se, kun ei varmuudella tiedetä mikä mua vaivaa. Epätietoisuus ei ole koskaan kivaa.

Juoksulenkillä lumisateessa ja kerrankin pihalla. Todella paljon tulee olosuhteiden pakosta treenattua sisällä, mutta joskus on huippua käydä ulkoiluttamassa itseään ja päänuppiaan raikkaassa ulkoilmassa =)

Juoksua on nyt ollut melko vähän, juuri sen verran, että vire säilyy. Hiihtänyt olen jonkin verran. Meillä on täällä Vammalassa 900m hiihtolenkki ja sitä olen tahkonnut ympäri enemmän tai vähemmän. Viime viikonloppuna hiihdin yhteensä  63km, joten liki 70 kierrosta siinä taisi tulla. Sisukasta, joku mulle tuumasi, mutta lieneekö kuitenkin silkkaa hulluutta. Kai siinä oli molempia sopivassa suhteessa =) Hyvä fiilis kuitenkin tuollaisen rupeaman jälkeen, vaikkakin jossain kohtaa meinas hermo mennä...

Hymy herkässä 36km hiihdon jälkeen.

Pyörällä olen tehnyt ehkäpä kovimpia treenejä ikinä. Valmentajallani on sellainen spesiaalitreeni, jolla saadaan kirjaimellisesti puristettua kaikki mehut naisesta irti. Lyhyt, mutta sitäkin armottomampi treeni. Tykkään niistä, vaikka samaan aikaan tiedän, että koville siinä joutuu joka kerta. Hullua, joku varmasti ajattelee. Tää urheilu, ja sen tuoma hyvä olo on kuitenkin niin mahtavaa, että sen varjolla sitä on valmis kiusaamaan itseään monta kertaa viikossa. Viimeisiä kovia vetoja vedät lähes kyyneleet silmissä ja NAUTIT siitä. Ihan kamalaa ja mahtavaa samaan aikaan =)

Uskon, että näillä treeneillä on suuri merkitys kesän riennoissa. Voimaa tulee reisiin ja hapon sietokyky kasvaa. 

Pyörätreenin päälle oon lähes joka kerta juossut, jotta jalat eivät jäisi ihan jumisiksi pyörällä pyörittelyn jälkeen. Todella kiitollinen siitä mahdollisuudesta, että vaihtotreenit onnistuu omassa takkahuoneessa. Ja kiitollinen siitä, että lapseni ymmärtää miksi äiti treenaa ja antavat siihen mahdollisuuden <3

Jälleen treenin jälkeen onnelliset naiset =)

Uinti sujuu jo hyvin. Tekniikka on hallussa todella hyvin ja on iskostunut jo ikäänkuin selkärankaan. Toista se meno oli vielä reipas vuosi sitten, kun likimain upposin kuin tukki pohjaan =) Hieno tunne, kun näinkin vanhana oppii vielä uusia temppuja. Ja valmis uimari en vieläkään ole. On hienoa, kun saa joka kerta opetella jotain uutta. Itsellä on valtava halu kehittyä kokoajan paremmaksi ja paremmaksi. Haaveissa on vielä joskus opettaa näitä ja muita liikuntaan ja hyvinvointiin liittyviä asioita sitä haluaville ihmisille ja siksi nämä pitää olla itsellä niin hyvin hallussa, ettei tarvitse epäröidä. Sitä mä haluan ja aion sen jossain kohtaa toteuttaa =) Unelmistaan on pidettävä kiinni, näin olen päättänyt. Se, onko minusta siihen on mulle vielä arvoitus. Kovasti oon jo saanut kannustusta, mutta alaskin on ammuttu jo ja kovaa...

Tänään ohjelmassa oli pitkästä aikaa kiihtyvää juoksua, jota oonkin kaivannut paljon. Aurinko paistoi ja ilma oli muutenkin sopivan leuto. Juoksu kulki ihan kivasti ja vauhdillakin pääsin hieman jo leikkimään. Pehmeä lumi oli hieman ärsyttävä, koska siinä ei nasturitkaan pidä. Jokaisella askeleella tossu siis ikäänkuin falskaa ja energiaa kuluu hukkaan. Silti oon todella tyytyväinen tämänpäiväiseen ja määrääkin kertyi loppuverkkoineen liki 20km. 

Eteenpäin hiljalleen sano mummo lumessa =)

Haastavaa tämä arki edelleen on. Aikataulutusta ja miettimistä päivästä toiseen. Lapset harrastaa ja etenkin näin talviaikaan hiihtokauden ollessa parhaimmillaan, joutuu meidän perhe aikatauluja miettimään melkoisesti. On kisareissuja, kun vanhempi tyttösemme hiihtää jo tosissaan kilpaa. Venymistä ja paukkumista se vaatii, hyppäsimpä viikolla yhtenä aamuna jo 5.30 fillarin selkään. En silti valita, on mahtavaa kun on toimintaa, mutta olisi se ihan mukava, jos viikkoon osuisi edes yksi vapaa ilta...sitä odotellessa =)

Mieli on tällä hetkellä melko hyvä. Luonteeltani olen sellainen streessaaja, joten sellaista hetkeä ei varmaan tulekaan, että mieli olisi täysin rauhallinen. Sitäkin yritän harjoitella. Odotan sitä hetkeä, kun saan täysin oireettomasti treenata ja nauttia tekemisestä. Mielessä siintää myös pyöräleiri, jonne lähden huhtikuussa ilman perhettä. Ainutlaatuista, mutta samalla haikeaa sillä en ole ollut lapsista erossa kolmea yötä kauempaa. Nyt on kuitenkin se aika, jolloin on tehtävä tietynlaisia uhrauksia ja katsottava mihin rahkeet riittää. 

Tällaisia pohdintoja tähän sunnuntai iltaan. Ajatuksia olis vielä paljon enemmänkin, mutta jätetään seuraavaan kertaan myös jotakin. Vielä edessä on pyykkien viikkausta ja tulevan viikon aikatauluttamista. Ja kello ei ole kuin ilta yhdeksän =) 

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille lukijoilleni!